Sisarmagiaa

"Mihin mun pitää syöttää tää pallo?", huutaa siskoni ja katselee ympärilleen. "Syötä tähän, mun jalkoihin", vastaan. Ja hänhän syöttää ja kiroaa. Ei se niin pitänyt mennä. Olen nimittäin vastaustajien puolella...

Miten siinä niin kävi? Ilmeiseti vaan siskoni vielä hieman hallitsematonta pallonkäsittelyä, voisi joku sanoa. Mutta häiritsemätön syöttö, joka tulee jalkoihini, vaikka sen pitäisi mennä johonkin muualle, on kyllä jotain muuta. Kentällä sen huomaa, että yhteys toimii sanattomasti. Jotenkin sitä tietää missä toinen on ja mihin on menossa ilman sen suurempia harjoituskuvioita.

Asiasta ei varmaan löydy tieteellistä näyttöä. Ei varmaankaan. Mutta on niin paljon muitakin asioita, joiden olemassoloa ei pysty todistamaan, mutta ei myöskään osoittamaan, etteivät ne ole olemassa.

Elämän todennäköisesti pisin suhde on sisaruussuhde. Tätä mietin, kun neiti kaksvee kömpii neiti neljätoista veen kainaloon ja teini kuiskuttaa pikkuiselle, että olet tosi söpö. Tuon hetken haluaisi ikuistaa sydämeensä. Siitä herkästä hetkestä kaksi sekuntia niin herra kuusvee juoksee rappuset alas neiti kymppivee kannoillaan ja molemmat huutavat kun päätä irti leikattaisiin. Se siitä idyllistä.

Sisaruussuhde opettaa elämää sen kaikissa olomuodoissa. Se opettaa luovimaan, taiteilemaan eri tilanteissa ja käyttäytymistä sosiaalisia suhteita. Siinä riidellään niin rajusti, ettei sellaista tapahdu kenenkään muun kanssa. Huudetaan julki kaikki ne epäoikeudenmukaisuudet, jotka on koettu elämän aikana.

Pahimassa tapauksessa sisaruussodan loppumetrin taistellaan perinnönjaossa. Riidellään jokaisesta pienestä esineestä, nostetaan esiin kaikki elämän kompastuskivet, syytetään toista itseään kohdanneista kolhuista. Ja näissä tapauksissa kaiken pahan alku ja juuri on tunne siitä, että vanhemmat eivät ole kohdelleet sisaruksia tasapuolisesti. Vanhempien harjoittama kaltoinkohtelu piirtää syvät jäljet lapsen elämäntarinaan.

Vanhempien rooli on vaikea. Ei saa suosia ketään ja kuitenkin kaikki lapset ovat erilaisia. Mikä on hyvä toiselle ja toimii kolmannella, ei välttämättä onnistu neljännen kohdalla. Sitä saa olla varsinainen ihmissuhdetaikuri, jotta saa ylläpidettyä edes jonkilaista oikeudenmukaisuuden tasapainoa. Nimenomaan tunnetasolla. Sillä siitä kaikessa on loppujen lopuksi kysymys - miten koemme asiat.

Mutta silloin kun sisaruussuhde on hyvä, kantaa se läpi elämän. Sillä kuka sinut oikeasti parhaiten tuntee, jollei sisaresi. Hän tietää sinusta asioita, joita vanhempasi eivät tiedä. Etkä edes haluaisi heidän tietävän. Voit kertoa hänelle asioita, joista et avautuisi puolisollesi. Sisaruus velvoittaa hyvässä mielessä. Se voi myös tukea sinua elämäsi karikoissa. Sillä kyse on verisiteestä. Se on olemassa, halusi tai ei. Joskus nimittäin sitäkin toivoo. Mutta ei kuitenkin oikeasti, koska loppujen lopuksi keneen sitä voi turvautua silloin kun maailma murjoo, jollei omaan sisareensa?

Matkakertomus osa I - valmistelu

Kolme vuotta sitten laskettelin Italian alpeilla odottaen neiti kaksveetä. Kaaduin rinteessä ja ajattelin, että se oli siinä. Omaa tyhmyyttä ja kaikki loppu. Pari seuraavaa päivää kuulostelin. Oliko liikettä vai saisimmeko etsiä lähimmän sairaalan. Siinä lomassa sanoin miehelleni, että jos tämä lapsi selviää ja jos kyseessä on tyttö, nimetään hänet tämän alppikylän mukaan.

Nyt olemme matkalla samaan paikkaan. Neiti kaksvee pääsee laittamaan sekaisin kyläpahasen, josta hän on saanut nimensä. Jos nyt pääsemme lähtemään...

Lennot varattiin jo syksyllä. Esimerkillistä toimintaa mieheltäni, joka yleensä jättää kaiken vähintäänkin viime hetkeen. Maksoin liput myös aikoja sitten. Luottokortti kun taas on minulla.

Alkuviikosta tuli varmistus lentoyhtiöstä. Lentonne välille Riika Milano on vahvistettu. Ihan kiva, mutta milläs me täältä länsirannikon helmestä pääsemme tuonne Latvian maisemiin. Yksi syy tämän lentoyhtiön käyttöön kun oli, että kerrankin pääsisimme lentämään omasta kotikaupungistamme eikä tarvitsisi ajella Tampereelle. Se kun ei ole kovin rentouttava osa matkaa. Matkustaa neljän lapsen lapsen ja matkatavaroiden kanssa väliä Vaasa - Tampere, koettaen pitää kaikki tyytyväisenä, toivoen että auto kestää (se kun yleensä aina tällaisissa tilanteissa hajoaa) ja yrittäen ehtiä ajoissa ystävälliseen Ryan Airin lentopalveluiden huomaan.

Ihan vaan tiedoksi, että edellisellä kerralla mieheni pakkasi kaikkien lasten ulkotakkien huput täyteen omenoita, jotta ei tulisi liikaa painoa käsimatkatavaroihin ja olisi jotain syötävää koneessa. Arvatkaa vaan pysyivätkö ne hupuissa... Ja minä, jolla on yleensä lehmänhermot, menetin kärsivällisyyteni turvatarkastuksessa siinä määrin, että nyt neiti neljätoista vee kysyi, että kuinka monta tarkastusta on tällä kertaa matkalla, katsoen hieman huolestuen minuun päin. Trauman aiheuttaja oli hammastahnasta, jonka virkailija katsoin ilmeisen vaaralliseksi tuotteeksi sillä kertaa. Olin eri mieltä, eikä asiaa auttanut kyseisen henkilön käsitys siitä, että virkapuku tekee hänestä jumalasta seuraavan olennon piskuisella kenttäpahasella.

Ei muuta kuin selvittämään mitä tapahtui välille Vaasa - Riika tällä kertaa. Mitään informaatiotahan asiasta meille ei ollut annettu. Tuo tiedottaminen on jokaisessa yrityksessä ongelma tai ehkä tämä nyt vaan ei ylittänyt kyseisen yrityksen tiedotuskynnystä.

Se on muuten hienoa tuo call centereitten ulkoistaminen muualle kuin Suomeen. Sitä pääsee mukavasti arvuuttelemaan miltä osin nämä sukulaiskielet suomi ja viro vastaavat toisiaan ja miltä osin ei. Toisessa päässä rääkkii naispuolinen Hänman ja toisessa suomalainen perheenisä koettaen pelastaa laumansa ja saaden heidät Italiaan ja takaisin suht kohtalaisin aikatauluin.

Peruminen olisi ilmeisesti ollut lentoyhtiölle helpoin vaihtoehto. Tämä ei tullut kysymykseenkään, vaan mieheni selvitti itse uuden reitityksen ja tarjosi sen valmiina tarjoiltuna lentoyhtiölle. Lähtö olisi yksi päivä aikaisemmin, mutta kuitenkin lentäen Vaasasta, yö Vantaan Hiltonissa ja sieltä jatko.

Takaisin hän löysi myös reitin Milano-Riika-Helsinki-Vaasa. Se ei aivan toteutunut. Koukkaamme Tukholman kautta. Pitihän nyt lentoyhtiölläkin vähän jotain päätäntävaltaa asiassa olla.

Neiti neljätoista veetä nyt vaan harmittaa, ettei takastulomatkalla pääsee shoppailemaan Tukholmaan, kun kerran noin lähellä jo ollaan Drottnigatania. Eiköhän me jokin matkamuisto löydetä myös neidille, vaikka italialaisia omenoita, jos nyt vaan päästään lähtemään.

"Mistä tunnet sä ystävän"

Hän on vierelläsi kun tarvitset. Hän tietää, ettei puhetta tarvita. Hän ymmärtää, että ihmisten välinen aito yhteys ei ole sanoitettavissa. Heikomalla hetkelläsi hän ei selitä, ei yritä tehdä käsittämätöntä ymmärrettäväksi. Hän tietää, että et tarvitse patenttiratkaisuja, vaan jonkun joka kulkee vierelläsi etsiessäsi omaa tietäsi.

Hän jaksaa kuunnella, vaikka kerrot saman mieltäsi järkyttäneen tapahtuman yhä uudelleen ja uudelleen. Hän ei tuomitse, vaikka palaat asioihin kerta toisensa jälkeen.

Hän näkee ihmisen sinussa. Hän ei arvota sinua ammattisi, koulutuksesi tai muiden ulkoisten mittareiten perusteella. Hän on kanssasi silloin kuin olet pohjalla ja hän on kanssasi silloin kuin olet huipulla. Hänelle sinä olet enemmän kuin ansioluettelostasi voi lukea.

Hän voi olla lähelläsi päivittäin tai voitte olla erossa pitkänkin aikaa. Silti välillänne on näkymätön silta, jonka ylittäminen vaatii vaan sadasosasekunnin maantieteellisistä tosiasioita riippumatta. Hän ei kyseenalaista ratkaisujasi, vaikka ei olisikaan samaa mieltä, mutta hän on käytettävissä haluessasi punnita ajatuksiasi. Hän tietää, että elät omaa elämääsi, et kenenkään muun. Hän voi kertoa käsityksensä asiasta, mutta hän ei oleta sen olevan ainoa oikea ratkaisu ja hän hyväksyy sinun suunnan etsimisesi.

Hän kuuntelee. Hän ei yritä sanoillaan ja kertomuksillaan ylittää sinun kokemuksiasi näin aliarvioiden sinun tuntemustesi vahvuutta. Hän ymmärtää, että jokainen kokee asiat omista lähtökohdistaan eikä näitä voida arvottaa muiden kokemuksien kanssa. Hän tietää, ettei kahta samanlaista elämää ole olemassa.

Hän voi olla näkyvästi vierelläsi tai piilossa muiden ihmisten takana. Ymmärrät hänen ystävyytensä vasta kun elämäsi perusta hajoaa. Kun et enää täytä niitä kriteereitä mitä normaalilta elämältä vaaditaan. Kun ihmiset yllätäen katoavat viereltäsi, elämäsi rakennuspalikoiden hajotessa. Kun et enää ole sitä, mitä muut sinun odottavan olevan. Kun olet vain ja ainoastaan sinä itse, ilman mitään suojavaatteita, silloin löydät hänet. Hän ei todennäköisesti ole se, jonka oletit seisovan rinnallasi. Ei se, jonka kuvittelit olevan vahvin. Ei se, jonka muut ihmiset kuvittelivat rooliin. Hän on se, joka ymmärtää, että kaikista tärkeintä, on olla läsnä. Ei se miten toimintoja ja elämää sanoittaa, ei se miltä kaikki ulospäin näyttää. Hän tietää, että kaikella on aikansa, eikä sen määritteleminen ole ihmisen kädessä.

Sydämestäni kiitän kaikkia niitä, jotka ovat ystäviäni. Niitä aitoja, jotka todella tuntevat minut. Toivon, että myös minä olen ystävyytenne arvoinen.

Selviänkö minä tästä?

Ei. Minä en ikinä olisi selvinnyt. Minä en ymmärrä miten kestät. Minä en ikinä kestäisi. Tuo ei ole enää inhimillistä. Eikö? Mitä tämä sitten on? Epäihmillistäkö? Totta se on joka tapauksessa.

Elina täyttäisi neljä vuotta. Kuulaana helmikuun iltana katselen tähtitaivaalle ja mietin mitä nuo neljä vuotta ovat pitäneet sisällään. Minusta tuli hetkessä kahden kuolleen lapsen äiti. Muutuin omituisesta vielä kummallisemmaksi.

Ei kukaan enää muista. Eivät ihmiset ymmärrä, että vieläkin koskee. Ei kai heidän tarvitsekaan, koska kuinka paljon loppujen lopuksi oikeasti haluamme toistemme taakasta kannettavaksi? Ehkä hetkeksi, mutta ei nyt vuositolkulla - erityisen korostetusti aina juhlapyhien yhteydessä. Usean ihmisen käsitys elämän eteenpäin menemisestä tuntuu liittyvän unohtamiseen. Asiat, jotka ovat liian vaikeita haudataan syvälle, eikä niitä ole lupa enää ottaa käsiteltäväksi.

En minä edellytäkään muilta ihmisiltä mitään. Eivät he minun elämääni elä. Mutta vastapainoksi toivoisin, etteivät myöskään he edellyttäisi minulta tämän asian suhteen mitään. Tapani käsitellä asioita ja muistaa ei ole heidän elämästään pois, miksi sitä ei sitten saisi tehdä? Välillä tuntuu siltä, että kuolleen lapsen muistaminen loukkaa muiden ihmisten suojattuja reviirejä. Se rikkoo rakennettuja raja-aitoja eikä ole olemassa tapaa puolustautua sitä vastaan. Totuus siitä, että lapset ovat lainaa ja elämä hetken lahja, on liian vaikea käsiteltäväksi. Kuka sellaista haluaisi kuulla?

Minulle on suotu yksi lapsi vielä Elinan jälkeen. Silloin minulle sanottiin, että olen hullu eikä tuossa ole mitään järkeä. Ei kai siinä olekaan. Työterveyslääkärikin suoraan sanoi, ettei kai nyt enää kokeilla elämän ja kuoleman rajoja. Minä kun olen kovin huono noudattamaan muiden neuvoja, jos olen jotain vakaasti päättänyt. Huono tai hyvä, en tiedä. Tosiasia itsessään. Fakta, jonka olen itsestäni oppinut.

Neiti kaksvee kävi syntymänsä jälkeen kuoleman porteilla. Kyse oli minuuteista, sekunneista, pienen sydämen aorta umpeutui yllättäen ja hetken kuvittelin jo silittäväni kolmannen kerran kylmää poskea. Tällä kertaa lääketiede auttoi. Ratkaisu löytyi.

Tästä kokemuksesta huolimatta tai kaikesta näistä johtuen minulla edelleen on välillä vahva tunne siitä, että tämä kaikki voi milloin vain loppua. Nyt kaikki on hyvin. Hetken päästä en tiedä.

Ei tämä tee elämästäni onnetonta. Ei tämä estä iloitsemasta. Ei tämä estä nauramista. Ei nauttimista. Ei riemuitsemista. Ei tämä estä elämää. Päinvastoin tämä kaikki antaa siihen aivan erilaisen syvyyden. Halusitte tai ette. Minä muistan, jokaisen lapseni. Myös Elinan.

Ihan helppoa hommaa!

Olosuhteista johtuen sain eilen olla yksin ratsastustunnilla. Ei siis paikalla ketään, jonka taakse piiloutua, kokeilla vähän omia juttuja, kun opettaja katsoo muualle tai muuten vaan hengähtää, kun yksinkertaisesti kunto ei kestä. Ei, mitään tätä ei ollut tarjolla, vaan täysaikaista valvovan silmän alla olemista, jossa jokaiseen sormenpään asentoon ja varpaankynnen suuntaan puututtiin.

Ratsastushan on helppo laji, ainakin jos esimerkiksi minun isältä kysytään. Istutaan vaan selkään ja ns. åkataan, vapaasti suomennettuna istutaan kyydissä ja annetaan mennä. Jaa, tuohon vaiheseen en vielä ole päässyt, mutta se johtunee vain ja ainoastaan minun rajallisesta kyvystäni soveltaa teoriaa käytäntöön. Ja vaikka olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ei siitä ole mitään hyötyä tunnilla opettajan ohjeita kuunnellessa. Pikemminkin luulen, että siitä on haittaa. Jostain syystä ei millään ehdi analysoida ja sulattaa kaikkia annettuja ohjeita sen sadasosasekunnin aikana kun tilanne on ns. päällä.

Pidätä sisäohjalla - laske neljään - puolipidätteitä ulko-ohjalla - irrota sisäpohje - anna kertaluontoinen pohjeapu, sillä sisäpohkeella, mutta älä paina koko ajan - ylläpidä laukka ulkopohkeella - älä päästä lapaa ympyrän sisäpuolelle - käytä sisäjalkaa - älä päästä ympyrää liian suureksi - käytä ulkojalkaa - korjaa istunta suoraksi - oikea olkapää eteen - vasemalla pohkeella ylläpidä tahti - liikuta kättä säilyttäen kyynärvarren kulma - älä laske käsiä alas - älä levitä käsiä - älä anna ohjien pidentyä - tarpeeksi selkeät avut - katso että laukka rullaa - liikkeen pitää lähteä selästä, siis sen hevosen - sun osalta ristiselän pitää myödätä...

Ihan helppoa hommaa. Siinä vaiheessa, kun aivot ymmärtävät mitä käsillä pitää tehdä, on jalat jo tekemässä jotain ihan muuta ja kun korjaa jalat, niin istunta ei todellakaan ole enää keskellä. Sitten kun kaikki on suurinpiirtein tasapainossa, niin vaihdetaan askellajia, jolloin ne olemattomat vatsalihakset, jotka eivät todellakaan ole huippunsaviritettyjä, jotta voisivat heti ottaa vastaan ne ravin parhaimmat askeleet, huutavat hoosianaa. Ja ihan oikeasti tässä vaiheessa olen jo niin hengästynyt, että voisin liittyä lauantain talutustunneille. Siitä huolimatta hymyssä huulin koetan muistaa hengittää ja pitää mielessä, että kehitystä voi tapahtua. Oppihan isoisänikin käyttämään tietokonetta eläkepäivinään, miksen minäkin nyt saisi yhteispeliä hevosen kanssa toimimaan - ainakin siksi sadasosasekunniksi.

Hienoa, sain tunnin aikana hevosen kuulemma kulkemaan viidessä eri muodossa, niistä noin kahdestakymmenestä. Hyvä vai huono, en tiedä. Enkä viitsi oikeastaan kysyäkään. Tosiasiahan on, että ihminenhän voi myös liikkua monessa eri muodossa ja kaikki ne eivät ole kovin toivottavia. En analysoi asiaa sen enempää. Tyydyn siihen, että kun en kysy, voin itse päätyä haluamaani vastaukseen. Sen ainakin olen tässä vaiheessa ansainnut. Jalat kun olivat hyytelöä ja vatsalihakset ilmoittivat olemassaolostaan. Ne ovat sittenkin olemassa siellä jossain kaikkien makkaroiden alla. Ei aivan huono havainto. Jo tästä ilosta, voi vähän fyysisesti kärsiä.

Lopputoteamukseen ja -kysymykseen siitä miten meni, vastaus oli jotain niinkin korkealentoista, kuin että "mä oon aivan loppu ja kauhia hiki..." Ens viikolla uudelleen. Ehkä sitten voisi åkata :)

Kun kuolen...

Toivon, että se tapahtuu vanhana ja elämää nähneenä. Toivon, että kaikki neljä lastani ovat minua saattamassa. En halua enää haudata yhtään lastani, ennen itseäni. Toivon, että he ovat keskenään ylimpiä ystäviä. Toivon, että he tukevat toisiaan eivätkä riitele maallisesta jälkeenjättämästäni omaisuudesta. Toivon, että he näkevät äitinsä eläneen tyytyväisenä. Toivon, että he kokevat minun olleen oikeudenmukainen ja rakastavainen. Toivon, että he surunsa keskeltä näkevät, että minä olin elämääni tyytyväinen.

Toivon, että he ovat oppineet arvostamaan elämää ja rakastamaan vilpittömästi. Toivon, että he ymmärtävät, että tärkeintä on ihmisten väliset suhteet, ei maallinen mammona. Toivon, että he ovat löytäneet oman tiensä ja ovat onnellisia tekemissään. Toivon, että he arvostavat toisia ihmisiä. Ennen kaikkea toivon heidän arvostavan itseään. Toivon, että vaikka maailma ei aina näytä parhainta puoltaan, he osaavat suhtautua asioihin asioina, ei elämän muuttamattomina totuuksina.Toivon, että he näkevät käynnissä olevan hetken hyvyyden.

Toivon, että he näkevät ihmiset tekojen takana. Vaikka heitä loukataan ja kohdellaan kaltoin, toivon että heille antamani juuret kannattelevat heitä elämän tuulissa. Toivon, että he näkevät, jokaisen ihmisen ainutlaatuisen, ennen kaikkea itsensä. Toivon, että he osaavat lähteä ihmissuhteesta, joka kuluttaa enemmän kuin antaa. Toivon, että he eivät kadota itseään, jonkun toisen ihmisen varjossa.

Toivon, että he osaavat elää hetkessä ja ymmärtävät valintojensa vaikutuksen. Toivon, että he ovat valinneet itselleen oikean tien. Jos se on ollut väärä, toivon, että he ovat sen korjanneet ja oppineet siitä. Toivon, että he eivät tahallisesti loukkaa ketään. Ettei heidän itsentuntonsa olisi kiinni, muiden ihmisten alistamisesta. Toivon, että he tunnistavat tämän piirteen muissa ihmisissä ja osaavat kohota sen yläpuolelle.

Toivon, että he yhdessä toisiaan tukien kantavat arkkuni. Toivon, että heillä ei ole kenenkään kanssa anteeksiantamattomia asioita kesken. Toivon, että he yhdessä sytyttävät kynttilän muistolleni ja kyynelten keskeltä näkevät kaiken sen kauneuden mitä elämä tuo tullessaan.

Anteeksiantamisen vaikeus

Vaikka haluaisikin, niin se on välillä vaikeaa, anteeksiantaminen. Järki sanoo, että helpottaisi, jos siihen pystyisi. Silti se tuntuu liian korkealta kynnykseltä ylitettäväksi. Ja sitten kun luulee antaneensa anteeksi ja pääseensä asian kanssa sopuun, joku tapahtuma aikaansaa ketjureaktion, mitätön teko johtaa toiseen ja loppupäätelmä on, että asia ei olekaan valmiiksi käsitelty.

Pienikin vihje, jonkin muun seikan yhteydessä, linkittyy siihen mitä olet kokenut ja tuntuu siltä, että kaikki se työ mitä olet anteeksiantamisen eteentehnyt, valuu hiekkaan. Kaikki on aloitettava alusta. Epäluulo ja viha ovat taas nurkan takana, etkä voi kun taas taistella pois katkeruuden karvaasta houkutuksesta.

On vaikeaa on antaa anteeksi ihmiselle, joka on syvästi loukannut. Mietin, että pitäisi pystyä erottamaan henkilö ja asia. Ajattelemaan ne kahtena eri seikkana. Ei kyseinen ihminen itsessään ole paha, ainoastaan hänen tekonsa. Jalo ajatus, mutta en ole enää niinkään varma sen paikkansapitävyydestä. Lasten kohdalla näin on. Mutta tähän ikään mennessä, olen nähnyt ihmisiä, joiden ihmisyyden perushyvyyttä, on minun rajallisella ymmärryksellä, ollut mahdotonta löytää.

Jos teko kohdistuu perusarvoihin, johonkin mitä on pitänyt koskemattomana ja pyhänä, sen unohtaminen on mahdotonta. Anteeksiantaminen ja unohtaminen ovatkin eri asioita. Ei voi unohtaa, mutta voiko antaa anteeksi?

Joskun mietin, että kuolleelle on helpompi antaa anteeksi. Hän ei enää palaa tähän maailmaan ja muistuta teoillaan ja olemassaoloillaan tapahtumista. Ei ole enää olemassa hänen versioitaan siitä miten asiat menivät. On vain minun totuuteni ja minun tulkintani siitä. Se on helpompi hyväksyä ja muokata mielessään mieleiseksi. Kuolinvuoteella on helpompi saada ja antaa anteeksi, kun elävässä elämässä. Ihmisen kyky kun käsitellä asioita on rajallinen, eikä edes aika aina auta.

Mutta kun sinua loukannut henkilö, on yhä elämässäsi, asia on vaikeampi. Tuo ihminen ei näet tekonsa jälkeen muutu miksikään muuksi. Hän on edelleen sama ihminen, vaikka katuisi tapahtunutta. Ei hän jalostu mielesi mukaiseksi. Ei hän muutu kuin taikaiskusta, joksikin toiseksi kuin mitä hän on. Ja oikeasti, eihän kukaan muu ihminen voi olla mittapuu, johon toisia on verrattava. Kenekään perusihmisyys ei ole parempaa kuin jonkun toisen.

Kyse on siitä, pystytkö itse elämään sinua loukkaaneen ihmisen ja asian kanssa. Et sinäkään paremmaksi muutu, ei teko sinua jalosta, et voi ajatella olevasi toisen yläpuolella, vaikka mieli tekisi. Et sinäkään ole täydellinen, mutta tällä kertaa olet loukattu. Pystyykö sen kääntämään omaksi voimavaraksi? Kenties jonkinlaiseksi suojakilveksi, että osaa seuraavan kerran suojatua ja varautua paremmin?

Sillä selvää on, että elämän vaikeudet jatkuvat. Se, että ne voivat tulla täysin yllättävältä taholta, on myös selvää. Miten tähän kaikkeen pitää suhtautua? Ei kipu jalosta, mutta tuo se erilaista näkökulmaa elämään. Mutta ongelma on se, että loukatuksi tulemisen jälkeen, pitäisi pystyä luottamaan. Ja se on työn ja tuskan takana.