Minulle lähetettiin linkki vapaaehtoista lapsettomuuta käsitelevälle sivustolle. Tutustuin siihen mielenkiinnolla koettaen löytää sen punaisen langan millä tavalla tämä sivusto avaisi lisää minun ymmärtämystäni maailmaan. Jäin jokseenkin sanattomaksi. En sen vuoksi, että joku valitsee vapaaehtoisesti lapsettomuuden, vaan siksi, että sivuston tekijä katsoi asiakseen sitä niin kovasti selitellä. Jotenkin olen aina kuvitellut, että mitä enemmän tiettyä asiaa selittää, sen vaikeammaksi se menee.
Eikö riitä, että kyse on tässä tapauksessa ihmisen vapaaehtoisesta valinnasta? Sen luulisi riittävän perusteeksi. Lienee kai kaikille selvää esimerkiksi se, että tällöin jää teoriassa enemmän aikaa tehdä itseään kiinnostavia asioita, kuin jos jaloissa pyörii huollettavia.
Sattumalta tämä tapahtui samoihin aikoihin, kun lopettelin Mikaela Sonckin kirjaa "Utan: om barnlöshet och barnfrihet". Ehkä kriittinen suhtautuminen sivustoon johtui nimenomaan osittain tästä. Kirja nimittäin avasi lapsettomuutta aivan eri tavoin kuin "saarnamielessä" kirjoitettu nettiteksti. Kirjassa syitä lapsettomuuteen oli monia. On ihmisen aliarvioimista niputtaa kaikki lapsettomat samaan kategoriaan. Mutta näin kai se on minkä tahansa ihmiselon asian suhteen? Ei kai kukaan oikeasti usko, että ihmiset päättävät, joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna, asiota identtisesti?
Kirja toi eri kirjoittajien tarinoiden kautta esiin ne monet kysymykset millä tavoin eri ihmiset ovat kohdanneet elämän ilman omia biologisia lapsia ja sen millä tavoin tämä objektiivisesti samansisältöinen asia voi johtaa subjektiivisesti täysin eri lopputuloksiin. Lisäksi oli valaisevaa nähdä millä tavoin lapsettomuus koskettaa paljon isompaa henkilöjoukkoa kuin niitä jotka suorainaisesti asian kanssa ovat tekemisissä.
On vaikea nähdä mihin muiden ihmisten syyttely tai tuomitseminen tällaisessa asiassa johtaa. Se, että ihmiset joilla on lapsia, katsovat oikeudekseen kommentoida niitä joilla niitä ei ole ja taas ne, jotka ovat lapsettomia voivat esimerkiksi ääritapauksissa julistaa vihaavansa lapsia. Kuinka joku ylipäätään voi kuvitella voivansa tulla toiselle kertomaan miten hänen pitää eläämänsä elää? Erityisesti kun jokaisen ihmisen lähtökohta elämään ja sen tuomat kokemukset ovat yksilöllisiä.
Menetyksiä tässä elämässä on kovin paljon erilaisia. Osa lapsettomista on läpikäynyt valtavan surutyön asian suhteen. Vaikeimpina hetkinä voi tällöin olla vaikeaa kohdata ihmisiä, joilla jo on lapsia tai jotka odottavat uutta elämää syntyväksi. Näitä tunteita tulisi kunnioittaa. Ei koettaa selittää niitä. On väärin käydä tällaisessa tilanteessa tuomitsemaan ihmistä, kun kyse on omaan elämään liittyvän perusrakennelman sortumisesta ja uusien elämän rakennuspalikoiden, toivottavasti, hetkellisestä katoamisesta. Silloin yhdenkin lapsen näkeminen voi olla liikaa.
Mikä tässä elämän erilaisuudessa on niin vaikea ymmärtää? Ei kai kukaan oleta, että kaikkien elämä ja valinnat ovat samanlaisia? Se, että valitsee jollain tietyllä tavalla, ei saa tarkoittaa sitä, että muidenkin pitää toimia samoin. Koska kuka loppujen lopuksi voi sanoa, että hänen ratkaisunsa maallisen taivalluksen suhteen on se ainoa oikea?
tiistai 20. joulukuuta 2011
lauantai 17. joulukuuta 2011
Joulujuhlien juhlahaikeutta
Meidän Akseli olisi tänä vuonna ekaluokkalainen. Ajatus hiipi mieleeni istuessani neiti ysiveen joulujuhlassa tänään.Kun katsoin seitsemänvuotiaiden joulukuvaelmaa silmiini osui tuttavaperheemme poika, joka syntyi vain muutama päivä sen jälkeen kun Akseli kahden päivän ikäisenä menehtyi. Muistan silloin ajatelleeni, että elämän kortit jaetaan kovin epätasaisesti, kun heidän kolmas lapsensa sai elää ja meidän jostain syystä ei.
Seuratessani tuttuakin tutumpaa jouluevankeliumin sanomaa mieleni täyttyi erilaisita mielikuvista siitä mitä osaa oma lapseni olisi juhlassa esittänyt. Olisiko hän ollut paimen, itämaan viisas tietäjä tai ehkä Joosef vai sittenkin - enkeli? Nykyään kun ihmiset puhuvat elävistä lapsistaan enkeleinä, minun sydäntäni tuo sanonta usein kouraisee ikävästi. On vaikea hyväksyä tätä ajatusta kaiken koetun jälkeen, mutta ehkä joulunäytelmässä Akseli olisi varmaankin ollut juuri tuo ilosanoman tuoja.
Silmäni kostuivat koulunjuhlasalissa ja mietin, etteikö tämä koskaan lopu? Tiedän, että suruni on mukana elämässä, mutta jotenkin olen kuvitellut tehneeni sen kanssa rauhan. Se ei enää ole mikään ahdistava pimeys, vaan pikemminkin tummalla pitsillä verhottu vieressä kävelevä seuralaiseni, joka jollain kummalla tavalla välillä jopa kannattelee elämääni eteenpäin. Ei minun auta sitä vastaan kapinoida, on helpompaa hyväksyä sen olemassaolo.
Mutta lapseni kasvavat vuosien kuluessa. Myös ne, joita en saanut pitää. Ei ole kyse vaan siitä, että menettää jonkin tietyn ikäisen lapsen, vaan myös siitä, että kokonainen elämä kasvuineen ja siihen liittyvine tapahtumineen katoaa. Ei tule esikoulun aloitusta, ei ekaluokan jännitystä, ei teini-iän kapinaa, ei valmistujaisjuhlia, ehkä jopa ei lastenlapsia. Ja kaikki muu siitä väliltä ja sen jälkeen. Nämä mielikuvat elävät vain mielessä.
Mutta maailma ympärillä ei pysähdy. Ei sen pidäkkään. Muistorikkaiden tapahtumien keskellä on ehkä kuitenkin hyvä antaa surullekin tilaa. Sehän kertoo, että kaikki lapset ovat tärkeitä. Kukaan ei ole vanhempien elämässä unohtunut eikä koskaan katoa mielestä. Vanhempien sydämessä on tilaa kaikille ja aivan erityinen paikka niille, jotka muiden mielissä ovat jo ehkä painuneet unohduksiin. Myös vuosien kuluttua, kun muu ikäluokka innoissaan valmistuu ensimmäisen joulutodistuksen saamiseen, on minunkin lapseni kasvanut jo samoihin mittoihin. Eiköhän hänkin saa mukana joulutunnelmassa olla, vaikkakin sitä hieman haikeaksi värittäen.
Seuratessani tuttuakin tutumpaa jouluevankeliumin sanomaa mieleni täyttyi erilaisita mielikuvista siitä mitä osaa oma lapseni olisi juhlassa esittänyt. Olisiko hän ollut paimen, itämaan viisas tietäjä tai ehkä Joosef vai sittenkin - enkeli? Nykyään kun ihmiset puhuvat elävistä lapsistaan enkeleinä, minun sydäntäni tuo sanonta usein kouraisee ikävästi. On vaikea hyväksyä tätä ajatusta kaiken koetun jälkeen, mutta ehkä joulunäytelmässä Akseli olisi varmaankin ollut juuri tuo ilosanoman tuoja.
Silmäni kostuivat koulunjuhlasalissa ja mietin, etteikö tämä koskaan lopu? Tiedän, että suruni on mukana elämässä, mutta jotenkin olen kuvitellut tehneeni sen kanssa rauhan. Se ei enää ole mikään ahdistava pimeys, vaan pikemminkin tummalla pitsillä verhottu vieressä kävelevä seuralaiseni, joka jollain kummalla tavalla välillä jopa kannattelee elämääni eteenpäin. Ei minun auta sitä vastaan kapinoida, on helpompaa hyväksyä sen olemassaolo.
Mutta lapseni kasvavat vuosien kuluessa. Myös ne, joita en saanut pitää. Ei ole kyse vaan siitä, että menettää jonkin tietyn ikäisen lapsen, vaan myös siitä, että kokonainen elämä kasvuineen ja siihen liittyvine tapahtumineen katoaa. Ei tule esikoulun aloitusta, ei ekaluokan jännitystä, ei teini-iän kapinaa, ei valmistujaisjuhlia, ehkä jopa ei lastenlapsia. Ja kaikki muu siitä väliltä ja sen jälkeen. Nämä mielikuvat elävät vain mielessä.
Mutta maailma ympärillä ei pysähdy. Ei sen pidäkkään. Muistorikkaiden tapahtumien keskellä on ehkä kuitenkin hyvä antaa surullekin tilaa. Sehän kertoo, että kaikki lapset ovat tärkeitä. Kukaan ei ole vanhempien elämässä unohtunut eikä koskaan katoa mielestä. Vanhempien sydämessä on tilaa kaikille ja aivan erityinen paikka niille, jotka muiden mielissä ovat jo ehkä painuneet unohduksiin. Myös vuosien kuluttua, kun muu ikäluokka innoissaan valmistuu ensimmäisen joulutodistuksen saamiseen, on minunkin lapseni kasvanut jo samoihin mittoihin. Eiköhän hänkin saa mukana joulutunnelmassa olla, vaikkakin sitä hieman haikeaksi värittäen.
maanantai 12. joulukuuta 2011
Energiasyöppöjä ja amerikkalaista terapiakulttuuria
Ihminen on sosiaalinen eläin. Se tiedetään ja myönnetään. Vaikka osa meistä mielellään viihtyy omissa oloissaan ja yksikseen, ei kukaan kuitenkaan loppujen loppuksi ole saari, joka voi eristäytyä muusta maailmasta tosissaan. Tietenkin poikkeuksena ne yksilöt, joiden maailmankuva on jollainlailla vääristynyt.
Mutta mitä tehdä ihmisille, jotka ottavat enemmän kuin antavat? Siis ne tapaukset, joiden kohdalla painat puhelimesi äänettömälle, kun et yksinkertaisesti juuri silloin(kaan) jaksa kuunnella. Tai, jotka tavatessaan vaan suoltavat ulos omia asioitaan olematta ollenkaan kiinnostunut sinun kuulumista. Ja vielä kaiken huippuna heitä pitäisi aina ymmärtää, tukea, olla samaa mieltä ja mahdollisesti myös ihan konkreettisesti auttaa.
Tähän epätasapainoseen suhteeseen kuuluu vielä useasti se, että jos omista asioista saat jotain sanottua, niin reaktio on joko vähättelevä ja/tai sitten heillä on vastaus ongelmaasi. Jo puolesta lauseesta nämä ihmiset tietävät, mikä sinulle on parasta. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että sinulla olisi oikeus toimia samoihin heidän suhteen. Vaikka yleensä heidän murheensa liittyvät sellaisiin asioihin, jotka ihan oikeasti voisi ratkaista, jos vain tahtoa olisi. Kyse ei siis ole ylitsepääsemättömistä ongelmista. Mutta kun ja jos tämän heille kertoo, niin joko a) he eivät edes ymmärrä mitä sano, koska eivät oikeasti kuuntele tai b) he suuttuvat, koska vähättelet heidän probleemiaan ja olet jollain lailla heitä kohtaan ilmeisesti vihamielinen.
Eipä siinä mitään, jokainen niin sanotusti taplaa tyylillään. Mutta saman levyn kuunteleminen kerta toisensa jälkeen, voi jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän ei-vapaaehtoisella kuuntelijalla lyödä yli.
Joskus olen tosin miettinyt, että mikäpä siinä. Itse kun pystyn varsin hyvin olemaan hiljaa omissa ajatuksissa ja jos muutamalla kysymyksellä ja oikeassa kohdassa sanotulla täytesanalla, saa toisen kertomaan itsestään pitkä tovin, niin ei kai siinä mitään pahaa ole. Ei tietenkään ole. Mutta se mikä mietityttää, että onko silloin kyse kaksipuolisesta suhteesta?
Luin jostain, että tällaiset ihmiset ovat energiasyöppöjä. Minusta nimitys oli varsin osuva. Ainakin silloin, jos itse toivoo jonkilaista aitoa dialogia suhteeseen. Tosiasia lienee, että jokaisella on vapaus valita kenen kanssa seurustelee. Ihan aidosti voi kysyä, onko itsellä hyvä vai huono olo kohtaamisen jälkeen. Jos vastaus on jälkimmäinen ja toistuva ja tämän tiedostaa, voi vapaasti valita haluaako ja millä tasolla tällaista suhdetta jatkaa.
Vaikka amerikkalaisesta kulttuuria ja tapoja täällä vanhalla mantereella usein ihmetellään, olen joskus miettinyt, että tuo niin sanottu oma henkilökohtainen terapeutti, ei välttämättä olisi huono asia. Siinä on ainakin aidosti yksipuolinen suhde siinä mielessä, ettei tarvitse millään lailla olla kiinnostunut toisen elämästä. Saa ihan aidosti puida omia asioitaan ja vielä koulutetun ihmisen kanssa. Ajattelisin, että sitä kautta voisi avautua laajempia näkökulmia myös muiden ihmisten elämään. Tietenkin sillä edellytyksellä, että ei sitten päinvastaisesti ajauduta täysin pinnallisiin sääkeskusteluihin kaikissa ihmissuhteissa.
Ehkä ratkaisu olisi se, että tiedostaa sen, että eri ihmisten kanssa liikutaan niin sanotusti eri rooleissa. Ja koska kyse on kunkin omasta elämästä, niin käsikirjoituksen siihen voi pyrkiä mahdollisimman pitkälle laatimaan ihan itse. Se kun sisältää myös sen mahdollisuuden, ettei kyseistä suhdetta ylläpidä ollenkaan.
Mutta mitä tehdä ihmisille, jotka ottavat enemmän kuin antavat? Siis ne tapaukset, joiden kohdalla painat puhelimesi äänettömälle, kun et yksinkertaisesti juuri silloin(kaan) jaksa kuunnella. Tai, jotka tavatessaan vaan suoltavat ulos omia asioitaan olematta ollenkaan kiinnostunut sinun kuulumista. Ja vielä kaiken huippuna heitä pitäisi aina ymmärtää, tukea, olla samaa mieltä ja mahdollisesti myös ihan konkreettisesti auttaa.
Tähän epätasapainoseen suhteeseen kuuluu vielä useasti se, että jos omista asioista saat jotain sanottua, niin reaktio on joko vähättelevä ja/tai sitten heillä on vastaus ongelmaasi. Jo puolesta lauseesta nämä ihmiset tietävät, mikä sinulle on parasta. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että sinulla olisi oikeus toimia samoihin heidän suhteen. Vaikka yleensä heidän murheensa liittyvät sellaisiin asioihin, jotka ihan oikeasti voisi ratkaista, jos vain tahtoa olisi. Kyse ei siis ole ylitsepääsemättömistä ongelmista. Mutta kun ja jos tämän heille kertoo, niin joko a) he eivät edes ymmärrä mitä sano, koska eivät oikeasti kuuntele tai b) he suuttuvat, koska vähättelet heidän probleemiaan ja olet jollain lailla heitä kohtaan ilmeisesti vihamielinen.
Eipä siinä mitään, jokainen niin sanotusti taplaa tyylillään. Mutta saman levyn kuunteleminen kerta toisensa jälkeen, voi jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän ei-vapaaehtoisella kuuntelijalla lyödä yli.
Joskus olen tosin miettinyt, että mikäpä siinä. Itse kun pystyn varsin hyvin olemaan hiljaa omissa ajatuksissa ja jos muutamalla kysymyksellä ja oikeassa kohdassa sanotulla täytesanalla, saa toisen kertomaan itsestään pitkä tovin, niin ei kai siinä mitään pahaa ole. Ei tietenkään ole. Mutta se mikä mietityttää, että onko silloin kyse kaksipuolisesta suhteesta?
Luin jostain, että tällaiset ihmiset ovat energiasyöppöjä. Minusta nimitys oli varsin osuva. Ainakin silloin, jos itse toivoo jonkilaista aitoa dialogia suhteeseen. Tosiasia lienee, että jokaisella on vapaus valita kenen kanssa seurustelee. Ihan aidosti voi kysyä, onko itsellä hyvä vai huono olo kohtaamisen jälkeen. Jos vastaus on jälkimmäinen ja toistuva ja tämän tiedostaa, voi vapaasti valita haluaako ja millä tasolla tällaista suhdetta jatkaa.
Vaikka amerikkalaisesta kulttuuria ja tapoja täällä vanhalla mantereella usein ihmetellään, olen joskus miettinyt, että tuo niin sanottu oma henkilökohtainen terapeutti, ei välttämättä olisi huono asia. Siinä on ainakin aidosti yksipuolinen suhde siinä mielessä, ettei tarvitse millään lailla olla kiinnostunut toisen elämästä. Saa ihan aidosti puida omia asioitaan ja vielä koulutetun ihmisen kanssa. Ajattelisin, että sitä kautta voisi avautua laajempia näkökulmia myös muiden ihmisten elämään. Tietenkin sillä edellytyksellä, että ei sitten päinvastaisesti ajauduta täysin pinnallisiin sääkeskusteluihin kaikissa ihmissuhteissa.
Ehkä ratkaisu olisi se, että tiedostaa sen, että eri ihmisten kanssa liikutaan niin sanotusti eri rooleissa. Ja koska kyse on kunkin omasta elämästä, niin käsikirjoituksen siihen voi pyrkiä mahdollisimman pitkälle laatimaan ihan itse. Se kun sisältää myös sen mahdollisuuden, ettei kyseistä suhdetta ylläpidä ollenkaan.
torstai 8. joulukuuta 2011
Musiikin sanoma
"Kuunnellaan vai taivasta se vaikkei vastaakaan. On nukahtanut Jumala tai jatkaa luomistaan..." laulaa viisvuotiaani kun astelemme pitkin lähikaupan käytäviä etsien sitä yhtä ainoaa oikeaa makeaa chilikastiketta, joka kelpaa minulle. Kappale on ilmeisesti jäänyt pikkumiehen mieleen soimaan, kun olen taas pimeän ajan tullen soittanut Hectorin musiikkia uudestaan ja uudestaan miettiessäni elämän kulkua.
On mielenkiintoista miten jotkut laulut kohoavat mielessä arvoon arvaamattomaan ja niin sanotusti kolahtavat omaan elämäntilanteeseen niin pysyvästi, että vuosienkin jälkeen pelkät alkusoinnit voivat nostaa mieleen jonkin tietyn unohduksissa olevan tapahtuman.
Hectorin "Ei selityksiä" albumi ilmestyi vuonna 2004. Elämän heittäessä minut silloin täysin yllättäen perimmäisten kysymysten äärelle kuuntelin käytännössä kyseisen levyn puhki. Nyt edelleen palaan sen sanotuksiin uudestaan ja uudestaan. Riimitykset "kai avaruuden tuolla puolen jossain missä lie, saan vastauksen kunhan kuolen, mutta on tää pitkän pitkä tie" osuivat silloin ja osuvat edelleen kohdalle kun mietin mikä tämän maallisen taivalluksen tarkoitus on.
Egotripin "Hei älä koskaan ikinä muutu. Pysy aina tuollaisena kuin nyt oot" sai myös vivahteikkaan merkityksen tapahtumien tiimellyksessä. Ajatus siitä, että ihminen ja elämä pysyisi koko ajan samana, on masentava. Kuitenkin kun ihminen on kokenut jonkinlaisen kriisin elämässään, tuntuu siltä, että muut ihmiset nimenomaisesti toivovat, että mitään muutosta ei tapahtuisi.
Kommentti "olet edelleen sama vanha itsesi", on kuin jonkilainen pelastusrengas muille ihmisille, johon he takertuvat. Tosiasia kuitenkin on, että elämä on kuin virtaava vesi. Se muuttuu koko ajan. Jos tarrautuu vanhaan kiinni, ei koskaan pääse tuntemaan sitä tunnetta, että elämä kantaa, vaikkakin välillä pyörteiden ja putousten kautta.
Jostain syystä viime aikoina päässäni on myös soinut Chisun Sabotage. Jollain lailla teksti aiheuttaa ärsytystä naiviudellaan puhuessaan rinkeinkieroista enkeleistä. Mutta ajatus siitä, että kipu on mukana elämässä tietynlaisena välttämättömänä tarpeena, osuu täysin kohdalleen. Kun on kokenut kipua, on vaikea ajatella elämäänsä enää ilman näitä kokemuksia. Ovatko ne sitten tarpeellisia tai ei, on tietysti eri asia. Mutta tosiasia on, että osa elämää ne ovat ja niistä johtuen maailma avautuu edessä sellaisena kuin se on juuri nyt.
Mutta onneksi sitä ei koko ajan ui tällaisissa syvissä vesissä. Viime yönä heräsin, kun joku lapsista taas vaihteeksi reissasi ympäri taloa tyyny kainallossa. Ratkoessani tämänkertaisia nukkumaongelmia, päässäni soi Fröbelin palikoiden "Terävä hampainen hai, ui vastavirtaan..." En edes yritä selittää tämän biisin syvempää merkitystä itselleni :-)
On mielenkiintoista miten jotkut laulut kohoavat mielessä arvoon arvaamattomaan ja niin sanotusti kolahtavat omaan elämäntilanteeseen niin pysyvästi, että vuosienkin jälkeen pelkät alkusoinnit voivat nostaa mieleen jonkin tietyn unohduksissa olevan tapahtuman.
Hectorin "Ei selityksiä" albumi ilmestyi vuonna 2004. Elämän heittäessä minut silloin täysin yllättäen perimmäisten kysymysten äärelle kuuntelin käytännössä kyseisen levyn puhki. Nyt edelleen palaan sen sanotuksiin uudestaan ja uudestaan. Riimitykset "kai avaruuden tuolla puolen jossain missä lie, saan vastauksen kunhan kuolen, mutta on tää pitkän pitkä tie" osuivat silloin ja osuvat edelleen kohdalle kun mietin mikä tämän maallisen taivalluksen tarkoitus on.
Egotripin "Hei älä koskaan ikinä muutu. Pysy aina tuollaisena kuin nyt oot" sai myös vivahteikkaan merkityksen tapahtumien tiimellyksessä. Ajatus siitä, että ihminen ja elämä pysyisi koko ajan samana, on masentava. Kuitenkin kun ihminen on kokenut jonkinlaisen kriisin elämässään, tuntuu siltä, että muut ihmiset nimenomaisesti toivovat, että mitään muutosta ei tapahtuisi.
Kommentti "olet edelleen sama vanha itsesi", on kuin jonkilainen pelastusrengas muille ihmisille, johon he takertuvat. Tosiasia kuitenkin on, että elämä on kuin virtaava vesi. Se muuttuu koko ajan. Jos tarrautuu vanhaan kiinni, ei koskaan pääse tuntemaan sitä tunnetta, että elämä kantaa, vaikkakin välillä pyörteiden ja putousten kautta.
Jostain syystä viime aikoina päässäni on myös soinut Chisun Sabotage. Jollain lailla teksti aiheuttaa ärsytystä naiviudellaan puhuessaan rinkeinkieroista enkeleistä. Mutta ajatus siitä, että kipu on mukana elämässä tietynlaisena välttämättömänä tarpeena, osuu täysin kohdalleen. Kun on kokenut kipua, on vaikea ajatella elämäänsä enää ilman näitä kokemuksia. Ovatko ne sitten tarpeellisia tai ei, on tietysti eri asia. Mutta tosiasia on, että osa elämää ne ovat ja niistä johtuen maailma avautuu edessä sellaisena kuin se on juuri nyt.
Mutta onneksi sitä ei koko ajan ui tällaisissa syvissä vesissä. Viime yönä heräsin, kun joku lapsista taas vaihteeksi reissasi ympäri taloa tyyny kainallossa. Ratkoessani tämänkertaisia nukkumaongelmia, päässäni soi Fröbelin palikoiden "Terävä hampainen hai, ui vastavirtaan..." En edes yritä selittää tämän biisin syvempää merkitystä itselleni :-)
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Yhdistyselämää ja vertaistukea
Suomi on yhdistysten luvattu maa. Täältä löytyy seura jokaiseen asiaan. Kun muutama samanmielinen kohtaa, ollaan jo hetken päässä väsäämässä virallista muotoa edistämään yhteistä asiaa. Hyvä niin.
Olen joskus ollut itsekin edellisessä elämässä muutamassa yhdistyksessä suht aktiivinen. Tämä oli aikana ennen lapsia ja kun suonissa virtasi vielä idealistinen ja innokas veri. Vähitellen kuitenkin huomaisin, ettei seuran hallitustyöskentely demokratia sopinut luonteelleni. Minun oli kovin vaikea perustella itselleni, miksi kulutan aikaani siihen, että kuuntelen vakavamielistä keskustelua esimerkiksi siitä, kuka saa tilata ja minkäväriset kynät yhdistyksen lukuun. Lisäksi sen todentaminen, että valta, pienikin sellainen, sai joissakin ihmisissä aikaiseksi jos jonkinmoisia Napoleon-komplekseja, oli pelottavaa. Noiden kokemusten jälkeen olin valmis vannomaan valistuneeseen diktatuuriin.
Elämä opettaa. Senhän kaikki tietävät. Nyt olen saanut tutustua uudenlaiseen yhdistysmaailmaan. Sellaiseen joka perustuu oikeaan tarpeeseen ja yhdistäviin kokemuksiin. Yhteisöihin, jotka vilpittömästi haluavat tukea jäseniään, ei pönkittämään omaa egoaan.
Olen seitsemisen vuotta kuulunut Käpy-yhdistykseen. Sen tukihenkilöiden ja ryhmänohjaajien tuoma tuki oman lapsen kuoleman jälkeen on ollut korvaamaton. Jo pelkästään se, että on huomannut kuuluvansa joukkoon niinkin järisyttävän kokemuksen kanssa, on ollut pelastusrengas. Se, että huomaa, ettei ole yksin tunteittensa kanssa, voi olla jo se ratkaiseva asia, joka juuri sillä surun hetkellä auttaa eteenpäin.
Menneenä viikonloppuna osallistuimme myös toisen lähelle tulleen yhdistyksen pikkujouluihin. Vietimme vauhdikkaan ja rentouttavan sunnuntaipäivän sydänlasten ja heidän perheidensä kanssa. Oma sydäntyttömme on vielä niin pieni, ettei ymmärrä tältä osin omaa erikoislaatuisuuttaan, mutta oli mielenkiintoista seurata vanhempien lastemme reaktiota kaikkien näiden leikattujen sydänlasten joukossa. Toteamus siitä, että vaikka heillä kaikilla oli rinnassaan pitkä leikkausarpi aivan kuin meidän nuorimmalla, olivat he silti innokkaita uimareita ja riemukkaita lapsia, oli jollain lailla uusia ovia avaava.
Meidän neiti kolmetoista vee totesikin, että ne lapset joilla ei tässä joukossa ollut sydänvikaa, olivatkin tällä kertaa poikkeavia. Ei päinvastoin - kuten yleensä. Näinhän se on. Tähänhän se vertaistuki perustuu. Tunteeseen siitä, että kaikesta kokemastaan huolimatta sitä ehkä kuitenkin on aivan normaali ja ennen kaikkea ei ole yksin. On olemassa joku joka ymmärtää myös ne kaikkein synkimmät asiat. Joku joka kuuntelee eikä juokse karkuun ja tietää jo puolesta sanasta mitä tarkoitat.
Ja loppujen lopuksi kuka määrittelee sen mikä tässä elämässä ja maailmassa on normaalia ja sallittua? Ihmiselämän kirjo on liian monimuotoinen asettuakseen kenenkään ulkopuolisen asettamiin raameihin. Siksikin on hyvä, että on olemassa erilaisia yhdistyksiä, jotta samankokeneet voivat tuntea kuuluvansa johonkin, sen sijaan, että ajelehtisivat yksinään seuranaan ehkä pelko siitä, ettei kukaan ymmärrä.
Olen joskus ollut itsekin edellisessä elämässä muutamassa yhdistyksessä suht aktiivinen. Tämä oli aikana ennen lapsia ja kun suonissa virtasi vielä idealistinen ja innokas veri. Vähitellen kuitenkin huomaisin, ettei seuran hallitustyöskentely demokratia sopinut luonteelleni. Minun oli kovin vaikea perustella itselleni, miksi kulutan aikaani siihen, että kuuntelen vakavamielistä keskustelua esimerkiksi siitä, kuka saa tilata ja minkäväriset kynät yhdistyksen lukuun. Lisäksi sen todentaminen, että valta, pienikin sellainen, sai joissakin ihmisissä aikaiseksi jos jonkinmoisia Napoleon-komplekseja, oli pelottavaa. Noiden kokemusten jälkeen olin valmis vannomaan valistuneeseen diktatuuriin.
Elämä opettaa. Senhän kaikki tietävät. Nyt olen saanut tutustua uudenlaiseen yhdistysmaailmaan. Sellaiseen joka perustuu oikeaan tarpeeseen ja yhdistäviin kokemuksiin. Yhteisöihin, jotka vilpittömästi haluavat tukea jäseniään, ei pönkittämään omaa egoaan.
Olen seitsemisen vuotta kuulunut Käpy-yhdistykseen. Sen tukihenkilöiden ja ryhmänohjaajien tuoma tuki oman lapsen kuoleman jälkeen on ollut korvaamaton. Jo pelkästään se, että on huomannut kuuluvansa joukkoon niinkin järisyttävän kokemuksen kanssa, on ollut pelastusrengas. Se, että huomaa, ettei ole yksin tunteittensa kanssa, voi olla jo se ratkaiseva asia, joka juuri sillä surun hetkellä auttaa eteenpäin.
Menneenä viikonloppuna osallistuimme myös toisen lähelle tulleen yhdistyksen pikkujouluihin. Vietimme vauhdikkaan ja rentouttavan sunnuntaipäivän sydänlasten ja heidän perheidensä kanssa. Oma sydäntyttömme on vielä niin pieni, ettei ymmärrä tältä osin omaa erikoislaatuisuuttaan, mutta oli mielenkiintoista seurata vanhempien lastemme reaktiota kaikkien näiden leikattujen sydänlasten joukossa. Toteamus siitä, että vaikka heillä kaikilla oli rinnassaan pitkä leikkausarpi aivan kuin meidän nuorimmalla, olivat he silti innokkaita uimareita ja riemukkaita lapsia, oli jollain lailla uusia ovia avaava.
Meidän neiti kolmetoista vee totesikin, että ne lapset joilla ei tässä joukossa ollut sydänvikaa, olivatkin tällä kertaa poikkeavia. Ei päinvastoin - kuten yleensä. Näinhän se on. Tähänhän se vertaistuki perustuu. Tunteeseen siitä, että kaikesta kokemastaan huolimatta sitä ehkä kuitenkin on aivan normaali ja ennen kaikkea ei ole yksin. On olemassa joku joka ymmärtää myös ne kaikkein synkimmät asiat. Joku joka kuuntelee eikä juokse karkuun ja tietää jo puolesta sanasta mitä tarkoitat.
Ja loppujen lopuksi kuka määrittelee sen mikä tässä elämässä ja maailmassa on normaalia ja sallittua? Ihmiselämän kirjo on liian monimuotoinen asettuakseen kenenkään ulkopuolisen asettamiin raameihin. Siksikin on hyvä, että on olemassa erilaisia yhdistyksiä, jotta samankokeneet voivat tuntea kuuluvansa johonkin, sen sijaan, että ajelehtisivat yksinään seuranaan ehkä pelko siitä, ettei kukaan ymmärrä.
lauantai 3. joulukuuta 2011
Erilaisia joulumietteitä
Lunta ei sada ja maa on mustempi kuin synkimpinä syyshetkinä. Joulua valmistellaan joka puolella ja lähtölaskenta kohti valon juhlaa on alkanut jo kauan sitten. Yleensä pidän tästä vuodenkierron vaiheesta. Sen tunnelmasta ja levollisuudesta ja siitä pimeydestä, jonka ympärille se kääriytyy. Se tuo jonkinlaisen suojan. Luvan olla hiljaa ja kääntyä sisäänpäin. Ei tarvitse olla aktiivinen ja toimelias. Saa vain olla ja tutkiskella elämää kaikessa rauhassa. Aivan kuin pimeässä vuodenajassa asetettaisiin erilaiset vaatimuksen kuin kesän ympärivuorokautisessa valossa.
Postista tipahti menneellä viikolla Käpy-yhdistyksen 20-vuotisjuhlalehti. Selasin sen tarinoita ja mieleeni palautui vuosi 2004. Silloin asiat eivät sujuneet suunnitellusti ja myös joulu ja sen juhlistaminen sai aikaan ahdistavan tunteen sisälläni. Kolmas lapsemme kuoli silloin heinäkuussa. Tämä tapahtuma värjäsi koko kauniin kesän ikuisiksi ajoiksi mustalla pitsiverhouksella. Mikään, ei edes lupaus kesän lämmöstä, ei ole pysyvää.
Mitä tehdä kaiken jouluhössötyksen keskellä, kun yksi lapsista on poissa? Kaikenlainen turha on karsiutunut elämästä ja ympäröivä maailma taas pursuaa yltäkylläisyydestä ja tavarahelvetistä. On kuin koettaisi yhdistää tulta ja vettä. Selvää on, että jompikumpi häviää.
Minä pidän lahjojen antamisesta. Pidin jo seitsemän vuotta sitten. Mutta, entä kun mieli tekisi ostaa poismenneelle lapsellekin pieni joululahja? Mutta kuka nyt kuolleelle mitään hankkii? Varsinkin kun ihmisten keskelle meneminen kaikessa jouluhuminassa on kuin astuisi elävänä syöttinä suoraan leijonan kitaan. Tuntui siltä, että jo pelkästään ihmisten katseet saivat oman sielun repeämään entistä pienemmiksi paloiksi. Oma maailma oli muuttunut ikuisiksi ajoiksi ja siitä huolimatta kaikki muut juoksivat elämänsä läpi aivan kuten ennenkin.
Sinä vuonna astelin varovasti lumihiutaleiden hiljaa leijuessa pieneen lahjatavaraliikkeeseen. Olin nähnyt sen ikkunalla kauniin puuenkelin. Se oli polvistunut ja katse oli kääntynyt alaspäin. Aivan kuin se olisi luovuttanut tai taipunut kuoleman edessä. Minulle se kuvasti ajatusta elämänlangan hauraudesta.
Ostin enkelin lapselleni. Käärin sen kauniiseen lahjapaperiin ja asetin pukinkonttiin. Se tuntui hyvältä. Ajatus siitä, että muistin kaikkia pienokaisiani oli voimauttava. Tiesin, että elämäni oli muuttunut ja vahvasti koin, että tämän lapseni elämä jatkuisi aina varmuudella ainoastaan minun sydämessäni.
Jouluaattona isommat sisarukset kisailivat siitä, kuka Akselin paketin saa avata. Yllätys oli suuri kun pukinpussukasta löytyi vielä toinenkin paketti pikkuveljelle. Vanhin lapsistamme silloin esikoululainen, oli myös sujauttanut konttiin jotain veikaalleen. Hän oli eskarissa valanut itse kynttilän ja päättänyt antaa sen pikkuveljelleen. Peruste oli, että kynttilän valo ja lämpö näkyisivät myös sinne missä Akseli olisi. Sen lisäksi hän oli oivaltanut sen, että ehkä joulupukki ei muistaisi veljelle lahjaa tuoda.
En saanut liikutukseltani puhuttua. Asetin sekä pikkuenkelin että kynttilän pienelle sivupöydällemme. Siellä ne ovat vieläkin – joka joulu. En yksinkertaisesti ole voinut edes sytyttää tätä kynttilää. Sen loppuun palaminen tuntuisi siltä, kun jotain korvaamatonta vietäisiin joulun tunnelmasta.
Nyt meillä sen sijaan palaa aina joulukuussa kaksi kynttilää, ostettua sellaista, toinen Akselille ja toinen Elinalle. Molemmille pienille enkeleilleni. Kynttilöiden liekkien lämmin lepatus tuo rauhaisan tunnelman taloon ja kaikki perheemme lapset mukaan lähemmäksi jouluvalmisteluja. Tämä vuodenaika on kaunis, kun sen löytää sydämestään. Ei siihen välttämättä tarvita edes lumipeitettä.
Postista tipahti menneellä viikolla Käpy-yhdistyksen 20-vuotisjuhlalehti. Selasin sen tarinoita ja mieleeni palautui vuosi 2004. Silloin asiat eivät sujuneet suunnitellusti ja myös joulu ja sen juhlistaminen sai aikaan ahdistavan tunteen sisälläni. Kolmas lapsemme kuoli silloin heinäkuussa. Tämä tapahtuma värjäsi koko kauniin kesän ikuisiksi ajoiksi mustalla pitsiverhouksella. Mikään, ei edes lupaus kesän lämmöstä, ei ole pysyvää.
Mitä tehdä kaiken jouluhössötyksen keskellä, kun yksi lapsista on poissa? Kaikenlainen turha on karsiutunut elämästä ja ympäröivä maailma taas pursuaa yltäkylläisyydestä ja tavarahelvetistä. On kuin koettaisi yhdistää tulta ja vettä. Selvää on, että jompikumpi häviää.
Minä pidän lahjojen antamisesta. Pidin jo seitsemän vuotta sitten. Mutta, entä kun mieli tekisi ostaa poismenneelle lapsellekin pieni joululahja? Mutta kuka nyt kuolleelle mitään hankkii? Varsinkin kun ihmisten keskelle meneminen kaikessa jouluhuminassa on kuin astuisi elävänä syöttinä suoraan leijonan kitaan. Tuntui siltä, että jo pelkästään ihmisten katseet saivat oman sielun repeämään entistä pienemmiksi paloiksi. Oma maailma oli muuttunut ikuisiksi ajoiksi ja siitä huolimatta kaikki muut juoksivat elämänsä läpi aivan kuten ennenkin.
Sinä vuonna astelin varovasti lumihiutaleiden hiljaa leijuessa pieneen lahjatavaraliikkeeseen. Olin nähnyt sen ikkunalla kauniin puuenkelin. Se oli polvistunut ja katse oli kääntynyt alaspäin. Aivan kuin se olisi luovuttanut tai taipunut kuoleman edessä. Minulle se kuvasti ajatusta elämänlangan hauraudesta.
Ostin enkelin lapselleni. Käärin sen kauniiseen lahjapaperiin ja asetin pukinkonttiin. Se tuntui hyvältä. Ajatus siitä, että muistin kaikkia pienokaisiani oli voimauttava. Tiesin, että elämäni oli muuttunut ja vahvasti koin, että tämän lapseni elämä jatkuisi aina varmuudella ainoastaan minun sydämessäni.
Jouluaattona isommat sisarukset kisailivat siitä, kuka Akselin paketin saa avata. Yllätys oli suuri kun pukinpussukasta löytyi vielä toinenkin paketti pikkuveljelle. Vanhin lapsistamme silloin esikoululainen, oli myös sujauttanut konttiin jotain veikaalleen. Hän oli eskarissa valanut itse kynttilän ja päättänyt antaa sen pikkuveljelleen. Peruste oli, että kynttilän valo ja lämpö näkyisivät myös sinne missä Akseli olisi. Sen lisäksi hän oli oivaltanut sen, että ehkä joulupukki ei muistaisi veljelle lahjaa tuoda.
En saanut liikutukseltani puhuttua. Asetin sekä pikkuenkelin että kynttilän pienelle sivupöydällemme. Siellä ne ovat vieläkin – joka joulu. En yksinkertaisesti ole voinut edes sytyttää tätä kynttilää. Sen loppuun palaminen tuntuisi siltä, kun jotain korvaamatonta vietäisiin joulun tunnelmasta.
Nyt meillä sen sijaan palaa aina joulukuussa kaksi kynttilää, ostettua sellaista, toinen Akselille ja toinen Elinalle. Molemmille pienille enkeleilleni. Kynttilöiden liekkien lämmin lepatus tuo rauhaisan tunnelman taloon ja kaikki perheemme lapset mukaan lähemmäksi jouluvalmisteluja. Tämä vuodenaika on kaunis, kun sen löytää sydämestään. Ei siihen välttämättä tarvita edes lumipeitettä.
torstai 1. joulukuuta 2011
”Hakkarainen oli oikeassa!”
Matkustin junalla Tampereelle. Selvisin lipun ostamisesta Vr:n uudistuneessa verkkokaupassa suht kivuttomasti, vaikka nettiputiikki väen väkisin koetti myydä minulle lipun välille Vaala-Tammisaari. Kaikki kunnia vaalalaisille, mutta minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä missä paikkakunta on, mutta sen tiedän, ettei se ollut haluttu lähtöpaikka.
Kun olin päässyt yhteisymmärrykseen masiinan kanssa siitä mistä mihin matkustan, tuli valittavaksi reitin aikataulutus. Se onnistui näppärästi klikkaamalla pallukkaa ajallisesti oikean kulkuyhteyden kohdalla. Kunnes tuli maksukohdan aika. Järjestelmä oli valinnut puolestani aikaisemman junayhteyden ja paljon myöhäisemmän paluun, kuin mitkä omasta mielestäni itse olin näpytellyt. Ei muuta kuin taas koko homma uusiksi. Koneiden älykkyys alkaa hipoa jo pelottavia tasoja, kun ne tietävät matkastasi enemmän kuin sinä itse. Tieteiselokuvien maalaama uhkakuva alkaa vähitellen lähestyä todellisuutta ;-)
Junamatkat sinänsä ovat varsin viihdyttäviä. Ainakin, jos ne tältä kannalta ottaa. Jäyhät pohjalaisetkin lörpöttävät suunsa puhtaaksi, jos ei muuten niin kännykässään siten, että kuulet uusimat tapahtumat ihmisten elämästä sillä tasolla, ettet kuvitellut sellaisen olevan mahdollista kuin pitkässä ja luotettavassa ystävyyssuhteessa. Aviopuolisolle ei sellaisia juttuja kerrota, mitä jotkut suureen ääneen kaikkien kuultavaksi julkisissa kulkuvälineissä.
Minun kanssa samassa vaunussa oli seurue, joka oli matkalla Tenerifalle. Matkakohteesta ja sen tuttuudesta osapuolille ei ollut epäilystäkään, koska reissulaiset puhuivat tulevasta lomastaan rohkeasti ja korkeasti kailottaen. Kyse oli kahdesta jo varttuneempaan ikään ehtineestä pariskunnasta. He tiesivät millä rannalla itsenäisyyspäivän juhlallisuudet järjestetään sekä sen mistä paikallinen suomiseura kohteesta löytyy. Myös se oli selvää, että rantabulevardin päässä olevaan ravintolaan ei mennä uudestaan, koska siellä ei tarjoilla tietyn merkkistä olutta. Lisäksi tarkoitus oli tavata tuttuja, jotka olivat asettuneet etelän lämpöön ihan pysyvästi.
Ihan sitä juttuja kuunnellessa tuli sellainen olo, että itsekin pääsi matkalle. Lämpöaalto ja suomea kauniisti murtaen puhuvien espanjalaisten piirteet hahmottuivat edessäni ja pystyin jo melkein maistamaan sangrian maun suussani. Niin täydelliseltä kaikki kuulosti. Kunnes palattiin takaisin suomineidon helmoihin. Siis jutuissa.
Yksi seurueen miehistä totesi matkustaneensa viime keväänä ensimmäisen kerran metrossa. Siis ihan maanalaisella Helsingissä. Kyseessä oli lyhyt matka – ihan vaan muutama pysäkin väli. Mutta kovin syvälle maan alle piti mennä ja tiedättekö mitä? Metroasemilla oli ulkomaalaisia. Siis aivan kamala määrä. Eivätkä ne tehneet mitään muuta kuin olivat vaan. Siis aivan toimettomina. Eli tästä ne perussuomalaiset puhuvat miehen mukaan puhuivat. Ja vielä täyttä asiaa, hän jatkoi: "Hakkarainen oli oikeassa – uhka on todellinen".
Minulle jäi epäselväksi, että mikä ihmeen uhka. Minun logiikkani mukainen ymmärrys katosi, jo tarinan ensimetreillä. Missasinko jonkin olennaisen kohdan kertomuksessa? Seuruehan oli menossa suomalaisena ulkomaille ja ehkäpä jopa ihan vaan oleilemaan siellä toimettomana, kuten moni heidän ystäväpariskunta oli tehnyt, jopa ihan pysyvästi. Siis kuka ja/tai mikä on uhka ja kenelle loppujen lopuksi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)