Elämän kalenterimerkintöjä

Sain taas uuden kalenterin. Sellaisen vanhanaikaisen selattavan paperisen version. En ole siirtynyt kännykkäaikaan tässä, vaan merkitsen kaiken lyijykynällä paperisille lehdille.

Lyijykynällä siksi, että Akselin kuoleman jälkeen halusin poistaa almanakastani kaiken turhan, kaiken sellaisen jolla ei ole merkitystä. Kun ajanlasku alkoi uudestaan, tuli koko pöytä putsata. Ja sen olen oppinut, että oikeastaan mikä tahansa kalenterimerkintä on lopulta suht hataralla pohjalla. Milloin vain elämä voi muuttua ja silloin aikaisemmat suunnitelmat menettävät merkityksen.

Mutta pidän kalenteria. Teen suunnitelmia. Asetan tavoitteita. Ilman niitä elämä olisi ajelehtimista ilman yritystä ja halua ohjata sitä toivottuun suuntaan.

Joka vuosi uuden almanakan saapuessa merkitsen sen sivuille ystävien ja heidän lastensa syntymäpäivät. Tiedättekö, että Ville täyttäisi ensi vuonna 8 vuotta, Veera ja Hellu 9 vuotta, Roope aloittaisi eskarin ja Linn voisi juhlapäivänsä kunniaksi kantaa Lucia-kruunua koulunsa juhlissa? Nämä ja lukuisat muut lapset kasvavat yhdessä Akselin ja Elinan kanssa.

Vuosittaisen almanakan läpikäymisen yhteydessä mietin miten erilaiselta elämä voisi näyttää, jos nämä pienet elämänihmeet olisivat täällä seurassamme. Millälailla heidän vanhempiensa kalenterimerkinnät eroasivat siitä mitä sinne nyt on kirjoitettu?

Tosiasia on, että sitä aistii elämän vahvemmin kun on tehnyt tuttavuutta kuoleman kanssa. Ihminen on silloin ihminen - ei titteli, ei arvonimi, ei saavutus. Ja tämä itsestäänselvä ihmisarvo kuluu myös jokaiselle lapselle.

Vuosittain saan merkitä kalenteriini lukuisia iloisia tulevia syntymäpäiviä. Joka vuosi joudun ottamaan sieltä pois muutaman merkinnän, hyvän läheisen ihmisen, joka ei enää juhli ikävuosien karttumista.

Aina rinnalla seuraa kuitenkin muistutus siitä miten pienestä elämän muutuminen on kiinni. On hienoa, että saa iloita niistä kalenterimerkinnöistä, joiden perusteella saa juhlistaa kulunutta vuotta. Se kannattaa, koska varmuudella ei voi tietää miltä elämä näyttää vuoden päästä.

Saanko olla ylpeä?

Seison hiljaa ja katson nuorta miestä, joka on polvistuneena eteeni. Selkä minuun päin valkoisessa albassaan hän näyttää juuri siltä, kun komean nuoren pojan pitääkin, ylväältä ja samalla omalla teinimäisellä tavalla pieneltä lapselta.

Muistan kun hänet kastettiin. Vauvan pitäminen jännitti. Minua hikoilutti ja kädet tärisivät. En ollut vielä tottunut pieniin elämänalkuihin. Olin kuitenkin ylpeä. Ylpeä siitä, että minut oli valittu kummiksi tälle pienelle pojalle. En oikein tiennyt mitä se piti sisällään, mutta tiesin, ettei siihen tehtävään ketä tahansa valita. Pojan äidin kanssa lapsuudessa alkanut ystävyys oli johtanut minut tähän tilanteeseen. Liikutuksen kyynel oli herkässä.

Vuodet vierivät ja elämä etenee kuten parhaaksi näkee. Kilometrit erottavat, mutta henkisen yhteyden toivoo säilyvän. On olemassa ihmisiä, joiden kanssa tunnet yhteyden ja tiedät, että voit heihin luottaa, vaikka et olisi tekemisissä kuin harvakseltaan. Sellaisesta pitää pitää kiinni. Siitä tässäkin on kysymys. Henkisestä sielujen välisestä sillasta.

Akselin kuolessa kummiuden merkitys syveni entisestään. Minulle oli tärkeää, että hänelle valittiin kummit ja minulle oli entistä merkityksellisempää se, että minut oli valittu kummiksi. Minun oli tarkoitus olla aikuinen ihminen tämän nuoren ihmisen elämässä, joku johon hän voisi tarvittaessa tukeutua. Tehtävä ei ole aivan helpoimmasta päästä. Liikutuin jälleen.

Nyt viikonloppuna tuo nuori mies konfirmoitiin. Sain osallistua siunaukseen. Tunsin levollisuuden ja rauhallisuuden virtaavan lävitseni. Yksi piste elämästä on saavutettu. Siunauksen jälkeen laskin käteni hiljaa hetkeksi hänen olkapäälleen. Tiedän, että meidät erottaa monta sataa kilometriä ja monta elämän vuotta, mutta toivon, että tunnet, että olen käytettävissä. Haluan olla läsnä ja jos joskus voin autan sinua toivomissasi asioissa.

Olen ylpeä. Ylpeä siitä, että saan olla kummisi. Saanhan sitä olla?

Levon hetki

"Menit sitten ihan vapaaehtoisesti häntä vielä viimeisen kerran katsomaan". "Menit vaikka sanoivat, että kuoleman jäljet jo kasvoissa näkyvät".

Niin tein. En epäröinyt päätöstä hetkeäkään. Silitin hiuksia ja annoin suudelman kylmälle otsalle. Kyyneleet valuivat kasvojani pitkin. Poissa oli elämän liekki ja jäljellä olivat vain kuoret.

Kuinka monta kertaa olen jo katsonut kuolemaa silmästä silmää. Kuinka usein tuntenut sen lähelläni, vaikka vielä ei ole ollut hetki käsillä. Silloin sen kulkiessa vierellä se luo ympärilleen tyhjyyden, jonkinlaisen käsin kosketeltavan haurauden, joka voi murtua milloin vain. Silloin se voi tukahduttaa, aiheuttaa ahdistusta, saada aikaiseksi kirkkaan ja vahvan tunteen siitä, että pinnalle on päästävä, vielä ei ole aika luovuttaa.

Mutta sitten kun kuolema on ottanut omansa, on tunnelma aivan eri. Kun arkun kansi nostetaan ja valkoista liinaa raotetaan, ovat kasvot levolliset. Poissa on kaikki tuska, kaikki kärsimys, jäljellä on vain rauha ja sanoinkuvaamaton hiljaisuus ja lepo.

Siinä hetkessä aika pysähtyy. Arkun vierellä voisin olla vaikka kuinka kauan. Voisin silittää hiuksia ja tuntea kaiken rajallisuudessa myös suunnattoman pyhyyden. Se, että kuolema piiloitetaan meiltä, se, että meitä estetään näkemästä viimeistä lepoa, saa aikaseksi mielikuvan siitä, että viimeisellä hetkellä meiltä riistetään ihmisyys ja jätetään jäljelle pelkkä rujo kuori, jonka näkemistä ja kohtaamista on viimeiseen asti vältettävä. Kieltämällä väistämätön saadan mielikuvissa aikaiseksi hirviö.

Kuinka väärä tämä mielikuva onkaan. Kuolema sinetöi tämän elämäksi kutsutun vaiheen. Tuli se kohdalle millä tavalla tahansa, lähtijälleen se jättää suunnattoman rauhan ja levon. Tyyneys, joka kasvoista heijastuu, hohkaa ympärilleen viisautta, josta osan toivoisi saavan itselleen tämän taipaleen aikana.

Kuolema on ottanut minulta paljon, mutta se on myös antanut jotain. Kunnioitan sitä. En pelkää. Sen kohdatessa lähimmäisiäni, menen heitä vielä viimeisen kerran tapaamaan. Teen sen, koska arvostan elämää lahjana, kunnioitan rakkaitani ja haluan nähdä sen, kuinka levollisesti he ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen - joka ikikinen kerta.

Syyllisyys ja suru

Kuuluuko suruun aina syyllisyys?

Syyllisyys siitä, että ei soittanut useammin, ei vieraillut aina kuin pystyi, ei kuunnellut tarpeeksi, ei järjestänyt asioita vielä kun se oli mahdollista. Syyllisyys siitä, että hermostui, oli kärsimätön, lopetti keskustelut lyhyeen, vähätteli vaivoja, ei tarttunut ongelmiin kun ne vielä oli ratkaistavissa.

Syyllisyys siitä, että raskausaikana söi jotain sopimatonta, remontissa hengitti sisäänsä vaarallisia kemikaaleja, värjäsi hiuksensa kestovärillä, oli tupakoivien ihmisten vierellä ja joi muutaman lasin viiniä. Syyllisyys siitä, että ei kuunnellut kehoaan tarpeeksi, ei lähtenyt sairaalaan tarpeeksi ajoissa, ettei käynyt tarkistamassa nukkuvaa vauvaansa joka hetki.

Kun vain olisi tehnyt jotenkin toisin, näin ei olisi tapahtunut. Automaattisesti sitä ajattelee, että vaihtoehtoinen tapahtumaketju olisi ollut juuri se miksi sen mielessään kuvittelee. Kun tapahtuu jotain arvaamatonta, toinen polku olisi ollut arvattavissa. Se olisi ollut hallittavissa, olisimme tienneet miten toimia. Sen käsikirjoitus olisi ollut selvä.

On mielenkiintoista, että yllättävän elämän hallitsemattomuuden osoittaman tapahtuman edessä, silti näin uskomme. Eikö elämä juuri osoittanut, että sitä ei voi sääntöihin suitsia?

Huono omatunto teoista, joita ei tullut tai jotka tuli tehtyä, kuuluu kuoleman jälkeisiin kysymyksiin. Osalla niistä lienee todellisuuspohja, suurimmalla osalla kuitenkaan ei.

Jos tietää läheisensä kuolevan lähiaikoina, miten sitä käytöstään muuttaa? Käyttääkö enemmän aikaa läsnäoloon, kuunteluun, käytännön apuun ja lähellä olemiseen. Varmasti näin tulee tehtyä.

Pitääkö sitten tuntea syyllisyyttä, kun kuolema yllättää ja paljon jäi tekemättä ja lukuisia keskusteluja käymättä. En tiedä pitääkö, mutta surun mukanaan tuomiin tunteisiin se kuuluu. Ei kuitenkaan pidä olla liian annkara itselleen. Ihminen on kuitenkin vain ihminen, heikkouksissaan ja vahvuuksissaan. Armo on käsitteenä lohdullinen. Sille pitäisi löytää oman syyllisyyden osalta myös sisältö. Tulisi löytää lepo myös omalle sielulleen, vaikka sen tuoma rauha olisikin aluksi vain hetkittäistä.

Hyvä ihminen on poissa

Räiskyvä persoona - se sinä olit. Ensihetkestä lähtein kodissasi tunsin itseni tervetulleeksi. Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin tarjonnut minulle syömistä ja juomista tavalla jolla sinä sen teit. Kysyit kerta toisensa jälkeen halusinko jotain, vaikka olin jo monta kertaa kieltäytynyt. Sanoit muuttuneesi pohjalaisesta karjalaiseksi, jos ei muussa niin tarjoilujen määrässä. Ruokasi oli rakkauden osoitus lähimmäisillesi.

Kukaan ei myöskään koskaan ollut kysynyt minulta asioita yhtä suoraan kuin sinä. Mikään elämän käänne ei sinua pelottanut. Eri mieltä, sitä olit monta kertaa. Se ei jäänyt koskaan epäselväksi. Silti sinuun pystyi luottamaan. Olit nähnyt ja kokenut niin paljon elämässäsi, etteivät sinua mitkään tuulet katkaiseet. Heilutti kyllä oksiasi, taivuit välillä, mutta juuresi pitivät sinut aina pystyssä. Se, että joku ei mielipiteitäsi jakanut, ei estänyt sinua olemasta hänen ystävänsä. Elämää, sitä ei pitkävihaisuuteen pidä tuhlata.

Kerroit minulle asioita, joita et ollut sanonut pojillesi. He eivät kuulemma ymmärtäisi. Kyseessä oli naisten juttuja. Kuuntelin hiljaa. Elämäsi ei ollut ollut helppoa. Suuren perheen lapsena olit köyhistä oloista ponnistanut hyvään elämään. Jossain vaiheessa sanoit, että olen suosikkiminiäisi. Nauroin ja epäilin, että 500 kilometrin välimatkalla saattoi olla asian kanssa tekemistä. Hymähdit tälle - ehkäpä näin oli.

Sinulle annettiin paljon taakkoja matkasi varrella kannettavaksi, mutta myös paljon iloa. Sait kolme hienoa poikaa. Näit kuinka he kasvoivat järkeviksi nuoriksi miehiksi, kävivät koulunsa, löysivät elämänkumppaninsa ja asettuivat aloilleen. Lastenlapsesi tuottivat sinulle aitoa iloa. Sinulle jokaisen heistä syntymä oli ihme. Olit ylpeä isoäiti, joka muisti jokaisen syntymä- ja nimipäivän - myös miniöiden.

Lähtösi, se oli yllättävä. Aina kun erottiin halasit ja itkit. Tiesit, että koska tahansa saattaa olla viimeinen kerta.

Nyt emme enää tässä maailmassa tapaa. En saa enää maistaa riisipuuroasi, en murekettasi, en makaroonilaatikkoasi. En saa enää kahdenkymmenen vuoden toistuvan kertomisen jälkeen enää yhä uudelleen selittää ruokailun jälkeen, etten vieläkään pidä kiisseleistä ja kyllä juon edelleen vain puoli kuppia kahvia.

Olit hyvä ihminen. Monesta niin sanotaan, mutta harvasta aidosti sitä tarkoitetaan. Et halunnut kenelläkään pahaa ja pojillesi annoit kaiken minkä pystyitt.. Hyvä äiti, pojillesi paras mahdollinen se sinä olit.

Minulle olit tärkeä. Sanonta "elämä jatkuu" ei kuoleman akuutissa kosketuksessa auta, mutta sinun elämäsi se jatkuu meidän jäljelle jääneiden mielissä. Rakas anoppini lepää rauhassa. Olet sen ansainnut.

Selvitä ja unohtaa - ainoa oikea tapa?

"Surun tärkein tehtävä on auttaa ihmistä suostumaan sisäisesti siihen, mikä ulkoisesti on tullut elämässä pakolliseksi", kirjoitti Martti Lindqvist. Tämä on minusta yksi parhaista määritelmistä mitä olen asiasta lukenut.

Tänään minulta kysyttiin, jälleen kerran, miten olen voinut selvitä kaikesta kokemastani. Vastasin, kuten aiemmin: "Mitä tarkoittaa selviäminen?" Olen hyväksynyt tapahtumat osaksi elämääni. Elän niiden kanssa välillä ne ovat mukana vahvemmin välillä heikommin. Mutta unohda, sitä en tee koskaan.

Kuolleet saavat elämän jäljellejääneiden muistoissa, heidän perintönsä siirtyy tarinoissa seuraaville sukupolville. Ajatus, jonka joskus kuulee lausuttavan ääneen, mietittäessä miksi näin piti tapahtua, "mitä tällä halutaan minulle sanoa tai opettaa?" Nähdäkseni kukaan ei kuole opettaakseen jollekin toiselle ihmiselle jotain. Tämä nimittäin pitää sisällä sen ajatuksen, että jonkun ihmisen henki on vähempiarvoisempi kuin jonkun toisen, koska sen voi "uhrata" opetustarkoituksessa, jonka sisältö ei useimmille edes koskaan valkene.

Joskus on kuullut siitä kuinka, joku on jäänyt kiinni suruunsa. Ei uskalla päästää siitä irti, koska se pitää sisällään jotain tuttua. Ihminen turvautuu siihen minkä tuntee ja mielessä jopa suru voi kääntyä tällaiseksi asiaksi. Tällöin ihminen takertuu menneisyyteen, ei uskalla kohdata nykyisyyttä, eikä edes vilkaista tulevaisuutta. Tällöin on kyse jostain muusta kuin spiraalin lailla etenevästä surutyöstä.

Ihminen on suunniteltu "selviämään". Yksiselitteistä tietä, joka kaikilla toimisi, siihen ei ole olemassa. Selviäminen ei kuitenkaan tarkoita unohtamista. Se että muistaa, on yksi ihmismielen hienouksia. Kuolleiden muiston kunnioittaminen luo elävään elämään uuden ulottuvuuden.

Se, että sytytät kynttilän, hiljennyt hetken, tunnet tunteet, ei ole pois tästä hetkestä, vaan antaa siihen uuden syvyyden. Elämäntapahtumasi, suurin surusikin, on osa sinua, mutta vain yksi osa. Kukaan meistä ei ole vain yhden asian kautta määriteltävissä, mutta se kuinka paljon muut sinusta haluavat nähdä ei ole omissa käsissäsi.

Hyvä ja normaali vai täydellinen ja virheetön?

Emmekö huomaa vai emmekö välitä? Ero voi olla hiuksenhieno, mutta se on olemassa. En usko, että perhesurmien perheet, olivat aivan "normaaleja hyviä perheitä". Kyse on siitä mitä me suostumme näkemään. Kuka voisi määrittää normaalin perheen?

Tuleeko silloin täyttää aikakauslehtien kriteerit ihanne arjesta? Tiedättekö sellainen lapsiperheen ihannekoti, joka on parhaissa tapauksissa sisustettu valkoisella. Lelut ovat aina paikoillaan tai ainakin asetettuna kauniisiin laatikoihin roosan- tai sinisensävyisessä huoneessa. Lapsilla on puhtaat ja vastasilitetyt vaatteet, kultainen noutaja lepäilee sävyisästi tyylikkään harmaalla klinkkerilattialla. Lapset harrastavat joka ilta, vanhemmat käyvät töissä ja viettävät keskenään laatuaikaa ipanoiden nukahdettua. Ruoka valmistetaan itse alusta asti luomuna ja vanhemmat harjoittelevat maratonia varten.

Moni on sitä mieltä, että naapurilla on jotain sellaista mitä minulla ei ole. Katsotaan, muttei nähdä. Keskitytään siihen miltä elämä näyttää ulospäin, eikä ehditä huomata, mitä tapahtuu perheen sisällä.

Ei kai kukaan oikeasti väitä, ettei niillä pieneillä asioilla, joita on nostettu keskusteluissa esille, oikeasti olisi merkitystä hyvinvoinnin kannalta. Se, että antaa aikaansa aidosti lapsilleen, vanhemmilleen, ystävilleen ja muille kohtaamilleen ihmisille, on merkitystä - jopa se ratkaiseva merkitys.

Ei yhteiskunta pysty yksin pelastamaan yksilöitä. Se pystyy korkeintaan tarjoamaan tukensa ja ohjauksensa hädän hetkellä. Kummalle vastuu lopulta kuuluu? Yhteiskunnalle vai yksilölle? Aito välittäminen on kuin ihmisten välillä rakennettu silta, se kantaa aina kuin tarvitaan.

Jos keskitytään vain ulkoisiin seikkoihin, tavoitellaan, jotain mitä ei aidosti ole olemassa, sorrumme me aikuisetkin samaan ilmiöön kuin nuoret teinit. Pitäisi päästä mallinmittoihin, jotta olisi onnellinen.

Miksi on niin vaikea uskoa, ettei täydellisyyttä ole olemassa? Ei ainakaan objektiivisesti mitattuna. Hyvä ja normaali on jotain muuta kuin täydellinen ja virheetön. Ihminen on ihminen, ei valmiista muotista valmistettu tuote.