Merkittäviä ihmisiä kivipaasien alla

"Kaikki mitä rahalla saa, on halpaa", sanoi viisas ystävä eilisessä tilaisuudessa. Jäin miettimään ajatusta. Siinähän se on kiteytettynä tosiasia, joka konkretisoituu silloin kun elämä näyttää voimansa ja tapahtumat eivät kulkeudu etukäteen tehdyn käsikirjoituksen mukaisesti.

Joskus mietin myös sitä, kun ohjeeksi annettaan, ettei pidä elää "sitten kun"-elämää. Olen samaa mieltä, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Jos tietäisin eläväni tänään viimeistä päivääni, istuisinko tässä kirjoittamassa tätä blogia? En varmasti, kuinka mukavaa tämä sitten onkaan ja oikeasti pidän kirjoittamisesta.

Nähdäkseni "sitten kun" -elämän välttäminen ei tarkoita sitä, että olisi elettävä jokainen hetki kuin se olisi viimeinen. Lähtökohdaksi tulisi ottaa se, että elää aidosti jokaisen hetken, on siinä läsnä. Mahdotontahan täällä olisi toimia ja saada asioita pyörimään, jos eläisimme kuin viimeistä päivää.

Mutta se mikä minusta olisi hienoa sisäistää, ovat ne asiat, mitä kuoleman lähellä käyneet ihmiset ovat kertoneet katuneensa eniten elämässä. Eivät ne liity siihen, että ei ole saanut hankittua uutta autoa, kesämökkiä, kallista lomamatkaa tai puutarhasuunnittelijaa, vaan omaan itseensä ja läheisiin. Se, että viettää aikaa niiden ihmisten parissa, jotka oikeasti merkitsevät jotain, tekee niitä asioita, jotka itsestä - ei muista - tuntuu hyvältä ja oikealta. Elää omaa elämäänsä, ei muiden.

Vaasassa järjestetään kesäisin hautausmaakierroksia. Ne ovat mielenkiintoinen tapa tutustua kotiseutuunsa ja sen historiaan. Oppaat kertovat tarinoita henkilöistä, jotka ovat haudattuina toinen toistaan hienompien hautakivien alle. "Merkittävistä ihmisistä", kuten yksi opas eräällä kierroksella sanoi.

Millä lailla nämä ihmiset ovat merkittävimpiä kuin muut tavallisen hautakiven tai puuristin alla makaavat henkilöt? Ei millään lailla. Samalla lailla he arkuissaan maatuvat ja elävät muistoina niiden ihmisten mielissä, jotka heidät aidostii tunsivat. Se, että muistokirjoituksessa luetellaan pitkä litania työ- ja muun elämän suorituksia ja viimeisenä kappaleena lyhyesti mainitaan muutamalla lauseella perheestä, on jollain lailla nurinkurista.

Ei työn tule ole keskiössä ja perhe ja läheiset elämän sivu-ulokkeita vaan toisin päin. On kovin harvoja ihmisiä, jotka voivat sanoa, että hädän ja kriisin hetkellä paras tuki tuli työpaikalta. Yleensä sieltä ei kuulu mitään, kun työntekijä ei ole tuottava. Kysyä voidaan pitäisikö sielä kuulua? Työntekijän myy työnantajalle aikaansa tiettyyn hintaan. Siitähä siinä on kysymys. Eli kaikki mitä rahalla saa on halpaa.

Jalkapallo on hieno laji!

Nyt se käynniystyi kunigasjalkapallon pelaaminen. Nurmi on vihreä ja tasainen, kalkkiviivat hohtavan valkoiset ja maaliverkot viritetty kireälle vastaanottamaan hurjia laukauksia. Nappikset on puunattu, säärisuojat aseteltu huolellisesti paikoilleen ja pelipaidat hohtavat puhtauttaan. Kaikki on valmista tuomarin vihellykseen. Pallon pyöritys ja vastustajan jallitus alkakoon.

Casillasin huipputorjunta Italiaa vastaan jää toiseksi, kun meidän herra kuusvee torjuu elämänsä ensimmäisessä futismatsissa monta maalia istumalla pallon päälle. Tyyli on omintakeinen, mutta varma. Pepen ylärimalaukaus on pientä siihen verrattuna, kun vastustaja tekee kaksi maalia omiinsa ja juhlii niitä vähintään yhtä raivokkaasti kuin vastapuolen maaliin tehtyjä osumia.

Tai mitä sanotte siitä, kun kentänhoitaja on kuitenkin hieman huolimattomasti ajanut pelinurmen, niin että sinne on jäänyt muutama voikukka. Kesken pelin hyökkäysvuorossa ollut pelaaja käy keskelle kentää makaamaan ja puhaltelee voikukan siemeniä ympäriinsä ja muut koettavat saada niitä kiinni. Ja sitten on nämä pelipaitojen värit pitääkö niiden olla niin samankaltaisia? Jos viereisellä kentällä pelaa joukkue, jolla on lähes saman värinen pelipaita, niin mistä sitä sivurajaheitossa voi tietää kummalle kentälle heittää pallon ja kummalla kentällä jatkaa pelaamista? On kohtuutonta vaatia muistamaan tällaisia asioita. Onneksi on olemassa tuomari, joka ohjaa pelaajat takasin omalle kentälleen. Kokoonpano 1+4 pelaamisessa, kun äkkiä huomaa, jos muutama pelitoveri osallistuu väärään peliin.

Kivan lisämausteen peliin toi myös se, että herra kuusvee osaa kinkata yhdellä jalalla. Tätä taitoahan voi harjoitella pelin tiimellyksessä. Erityisesti kuin muut pelaajat innostuivat hyppimään mukana. Hieman haastellista on tällöin koettaa potkaista palloa maassa olevalla jalalla, mutta eivätkö todelliset pallotaiturit rakasta vaikeita tehtäviä. Sitä paitsi takaperin voltti kuuluu pakollisiin taitoihintuuletus osuudessa, joten sen enemmän tai vähemmän tarkoituksellinen opetelu jo tässä vaiheessa on vain positiivista.

Ja eikö se ole niin, että kun on jonkun tempun harjoituksissa oppinut, niin sitä pitää sitten pelissä soveltaa? Senhän takia niissä treeneissä käydään. Joten jos on opetettu, että pallo otetaan haltuun asettamalla jalka sen päälle, jolloin sen vauhti loppuu, niin tarkoitushan on tutkia miten tämä taktiikka toimii matsissa. Se, että koko peli pysähtyy siihen, kun yksi poika seisoo pallon kanssa keskellä kentää jalka sen päällä, kuuluu kai pelin luonteeseen. Kukaan ei ole vielä oppinut sitä mitä pallon kanssa tehdään sen jälkeen kun se on saatu pysäytettyä tai sitä, että tällaiseltakin pelaajalta voi koettaa ottaa pallon pois. Efekti on vähän sama, kuin luonto-ohjelmissa, kun saalis lakaaa juoksemasta karkuun, saalistaja ei tiedä mitä tehdä.

Sillä miten pelit päättyivät ei ole niin paljon merkitystä. Maaleja tuli valtavasti, tasaisesti sekä omiin että vieraisiin. Maaliverkot kestivät kiipeilyä ja loppupelissä veskari ymmärsi olla ainakin hetkittäin maalilinjan ulkopuolella. Tästä se alkaa. Tulevat Gomezit, Fabregasit ja Ronaldot ovat valmiita kentälle taas viikon päästä. Siihen asti voi seurata mitä muita yllätyksiä, kuin Tanskan voitto Hollannista EM-kisat tarjoavat. Se missä vaiheessa pelaamisesta tulee kuolemanvakavaa, on jokaisen itsensä määriteltävissä.

Saako kuolleista puhua?

Neljä valkoista arkkua. Kirkko täynnä hiljaisia ihmisiä. Kaikkien mielessä yksi ainoa kysymys: miksi? Neljän nuoren ihmisen elämä päättyi yhden ihmisen päähänpistosta. Kukaan ei tiedä miksi hän valitsi suunnata autonsa juuri tähän autoon. Kulkuneuvoon, jossa neljä saman kylän nuorta oli lähdössä viettämään iltaa. Kuljettaja oli juuri saanut ajokortin ja muut olivat alle kahdeksantoista kesäisiä. Aika ennen kouluampumisia ja Myyrmannia. Silloin kuin vielä perhesurmista ei saanut lukea puolivuosittain. Aika jolloin vielä uskottiin tämän yhteiskunnan olevan hyvä.

Itse olin tuolloin parikymppinen. Siinä ihanassa elämänvaiheessa, jossa kaikki on vielä mahdollista ja kuolema ajatuksista kaukaisin. Olin matkalla opiskelupaikkakunnalleni Turkuun, kun junassa luin toisella puolella käytävää olevan herrasmiehen lehden etusivulta, kuinka Mustasaaressa oli tapahtunut vakava auto-onnettomuus. Kolari, jossa oli kuollut kaiken kaikkiaan viisi ihmistä. Mietin hetken tunsikohan ketään. Olinhan itsekin kyseisellä paikkakunnalla asunut. Ajatus pyyhkiytyi mielestäni samaa tahtia kuin peltomaisemat kiisivät ohitseni. Ei, ei kuolema minua koskettanut.

Aika ennen kännyköitä, nettiä ja facebookia. Uutiset kulkeutuivat hitaammin. Realiaikainen tiedonsiirto oli puhdasta utopiaa. Illalla sain puhelinsoiton äidiltäni. Normaalin "miten matka meni" lauseen sijaan, hän koetti pukea sanoiksi sen tosiasia, että tunsin onnettomuudessa menehtyneet. Yhden erityisesti. Hyvän lapsuudenystäväni Katin. Emme olleet viime aikoina olleet tiivissä yhteydessä, mutta vuosikausia kuljimme pyörillämme pitkin pikkukylän raittia hevosia hoidellen ja ruotsin kieltä yhdessä opetellen.

Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Eihän hän voinut olla kuollut. Kati oli aina iloinen, sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva. Olin hänellä nuorena hieman kateellinen tavasta jolla hän rohkeasti meni kohti uusia haasteita pelkäämättä ja kyseinalaistamatta mitään. Toisaalta ujona ja syrjäänvetäytyvänä pääsin tästä itsekin hyötymään. Me täydensimme toisiamme ja koimme unohtumattomia hetkiä pikkukylän omassa maailmassa.

Nyt hän oli kuollut. Makasi arkussa muiden kuolleiden ystäviensä vierellä. Jätin jäähyväiset, laskin kukat ja annoin kyyneleiden virrata. Kohotin katseeni ja näin Katin vanhemmat ja hänen pikkuveljensä. Mietin miltä heistä mahtaa tuntua? Miltä tuntuu menettää oma lapsi? Haudata esikoistytär, joka oli täynnä valoa ja energiaa. Kuinka heidän elämänsä jatkuisi? En osannut sanoa mitään. Laskin katseeni maahan ja tunsin itseni riittämättömäksi, jopa pelkuriksi. Mikä oikeus minulla oli seistä tässä, kun heidän onnensäteensä taival oli äkillisesti ja epäoikeudenmukaisesti katkaistu?

Tapahtumat palautuivat mieleeni, kun kohtasin Katin pikkuveljen. Aikuisen perheellisen miehen. Meidän neiti kolmetoista veen kameran muistikortti oli hajonnut ja menin vaihtamaan sitä ostopaikkaan. Siellä hän seisoi ja palveli asiakasta. Ei hän niin paljon ollut muuttunut, kun olisi uskonut. Minä tunnistin hänet, mutta hän ei minua.

Esittelin itseni. Kuulin sanovani olevan Katin ystävä. Hän hymyili. Niin harvoin hän enää kuulee siskonsa nimen. Niin harva muistaa, niin harva edes tietää, niin harva uskaltaa ottaa asian esiin.

Näinhän se on. Kuolleista ei puhuta - ei ainakaan kuolleista lapsista. En tiedä ajattelevatko ihmiset läheisten unohtavan vai kuvittelevatko he aukaisevansa jonkilaiset kontroloimattomat padot, jos nimi mainitaan. Vai onko niin, etteivät ihmiset tiedä miten keskustelua pitää jatkaa, jos toinen osapuoli haluaa lapsestaan jotain lausua. Jokaisella on varmasti syynsä. Varmaa on kuitenkin se, etteivät kuolleet läheisten mielestä ja sydämistä koskaan katoa. Se, että joku muukin muistaa, osoittaa sillä hetkellä, että elämällä, lyhyelläkin sellaisella, on merkitys.

Toivoa, toivoa ja toivoa

Siivosin kaappejani ja löysin pari vuotta vanhan kalenterini. Sen välissä oli prässättynä viisi neliapilaa. Pieniltä ja hieman ryppyisiltä ne jo näyttivät. Istuin alas ja katselin niitä. Muistin mistä poimin ne - Lastenklinkikan pienestä puistosta odottaessani neiti yksveen ensimmäisen sydänleikkauksen lopputulosta. Mietin silloin, että ovatkohan he tarkoituksella istuttaneet tähän pieneen puistoon tavallista enemmän neliapiloita, pitääkseen vanhempien toivon elossa.

Aikakäsitys ja hetkien kuluminen hidastuu, kun joudut odottamaan jotain mikä on kaiken oman vaikutusmahdollisuuksiesi ulkopuolella. Itse leikkauksen piti kestää vain pari tuntia ja siihen päälle tietenkin valmistelut ja lopputoimet. Kirurgi kuitenkin lupasi soittaa meille heti kun hän olisi oman osuutensa tehnyt. Mieheni antoi hänelle oman numeronsa. Varmuuden vuoksi, että jos jotain sattuisi, en minä olisi huonojen uutisten vastaanottaja.

Hän oli valmistellut hoitohenkilökunnan siten, että mikäli tyttäremme menehtyisi tai olisi vaarassa menehtyä, pääsisimme heti katsomaan häntä, pitämään häntä sylissä ja silittämään hänen poskiaan. Olin Akselin ja Elina kohdalla ymmärtänyt sen, kuinka tärkeää on saada fyysinen tunnemuisto omasta lapsestaan, painaa lapsensa keho omaansa vasten ja tuntea käsivarrellaan se pieni ihme, jonka elämä on lainaksi antanut. Elämän katoamisen jälkeen, muistot ovat ainoat mitä on jäljellä ja usein vanhemmat ovat ainoat, jotka eivät kuollutta lastaan koskaan unohda.

Soittoa odotellessamme kiersimme merenrantoja hiljaisina pieni toivonliekki sydämissämme. Jostain syystä muistelin vuoden 2004 tsunamia ja silloisen presidetti Halosen sanoja siitä, miten toivoa eloonjääneiden löytämisestä ei enää ole. Muistan kuinka tuo lause sattui minuun henkilökohtaisesti. Akseli oli kuollut aikaisemmin samana vuonna elettyään 46 tuntia. Silloin ymmärsin toivon merkityksen konkreettisesti. Kaikki pieni muutos, joka silloin lapseni olotilassa tapahtui, joko lisäsi toivoa tai romahdutti sen totaalisesti. Toivo on jonkinlainen eloonjäämisvoima. Sen riistäminen on julminta mitä ihmiselle voi tehdä.

Aika kului ja parin tunnin aikaraja oli ylitetty jo reilusti. Mieheni tarkisti kännykkänsä virran päälläolon kymmeniä kertoja. Ajatuksen laukkasivat villeinä siitä mitä oli tapahtunut, kun soittoa ei kuulunut. Tiesimme, että leikkaus oli vaativimmasta päästä. Olimme jo viettäneet ennen leikkausta aikaa lasten teho-osastolla ja tiesimme senkin puolesta miten pienestä kaikki oli kiinni.

Lopulta puhelin soi - minun puhelimeni. Numero oli tuntematon, enkä meinannut vastata, koska en jaksanut yhtään lehtimyyjää tai muuta kaupustelijaa. Olin jo kerran Elinan kuoleman jälkeen tokaissut yhdelle sinnikäälle myyjälle, että valmistelen lapseni hautajaisia enkä todellakaan ole kiinnostunut kylkiäisinä tulevista kiinalaisista helmikaulakoruista. Puhelu loppui siihen, eikä uusia yrityksiä kyseisestä numerosta tullut.

Vastasin lopulta. Soittaja esitteli itsensä kirurgi Puntilaksi ja aloitti puhelun "Uskalsin soittaa tähän numeroon...". Itseään yksinkertaiseksi putkimieheksi kutsuva ihmeidentekijä oli pelastunut lapsemme hengen.

Päätin vielä säilyttää neliapilat kalenterini välissä. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Joskus toivoisin, että...

Joskus toivoisin, että tiskit menisivät suoraan tiskikoneeseen. Se käynnistyisi itse ja puhtaat astiat asettuisivat oikeille paikoilleen itsestään. Joskus toivoisin, että puurokattila keittäisi itse puuron. Arvoistaisi lämmintä aamuateriaa ja tiskaisi itse itsensä käytön jälkeen.

Toivoisin myös ajoittain, että ziljoona kenkäparia olisivat niille kuuluvilla paikoillaan eteisessä, oikea pari löytyisi pelkästään ajatuksen voimalla ja kaikki hiekat ja liat pysyisivät ulko-oven toisella puolella. Samalla kaikki parittomat hanskat löytäisivät kaverinsa ja eteisen koreissa olisi vain sinne tarkoitettuja tavaroita. Kaikki ruuvit, mutterit, puoliksi syödyt karkkipussit, piirrustukset, kepit, lehdet, säärisuojat ja jumppapuvut kipittäisivät niille tarkoitetuille paikoilleen näkymättömillä pikku jaloillaan.

Joskus toivoisin myös, että pyykit löytäisivät tiensä likapyykkikoriin ja sieltä pesukoneeseen. Pesuohjelma olisi aina oikea, eikä lopputulos olisi epämääräinen kasa vaaleanpunaisia tai -sinisiä tai laikukkaita kutistuneita romppeita. Vaatteet hyppäisivät pyykkinarulle siististi kuivumaan ja kuivuttuaan viikkautuisivat vaatekaappeihin nätteihin pinoihin. Toivoisin myös, että pesukone palauttaisi syömänsä miljoona paritonta sukkaa oikean parinsa luokse.

Toivoisin myös ajoittain, että mystinen "joku" ilmoittautuisi. Se "joku" joka asettaa kaikki aina väärille paikoilleen, kadottaa tavarat, rikkoo kodin esineitä, kaataa mehut lattialle, niin, että sukat jämähtävät tukevasti laminaattiin kiinni, laittaa takaisin jääkaappiin tyhjiä tai lähes tyhjiä rasioita, samoin kuin ruokailun jälkeen jättää pöytään maitopurkit, voirasiat ja osittain syödyt leivänkannikat ja kaiken tämän jälkeen katoaa mukavimpiin puuhin jälkiä jättämättä.

Sitten istun alas ja mietin kuinka suuri merkitys näillä asioilla oikeasti on. Kyllä minua rehellisesti välillä ärsyttää jatkuvassa sekasotkussa asuminen. Hetkittäin kuulen toistelevan lauseita, jotka ovat iskostuneet päähäni jossain vaiheessa omaa lapsuuttani. Kehotuksia siivota oma huone ja laittaa asiat niille kuuluville paikoille. Mielestäni näin pitää myös tehdä. Oppia tietyt perusasiat, jotta selviytyy ainakin jollain tavalla elämässään.

Näistä asioista ei kuitenkaan saa tulla arjen pääsisältö. Pitäisi oppia arvostamaan tylsää arkea. Sitä, ettei mitään mullistavaa tapahdu, vaan päivä soljuu pienten asioiden- hyvän ruuan, ystävien, lapsien uusien taitojen, kaupassakäynnin -ympärillä. Kriisin hetkellä nämä asiat nousevat arvoon arvaamattomaan ja saattaavat olla juuri se pinnalla pitävä seikka.

Aidot toiveet ovat määrältään paljon vähäisempiä. Oikeasti toivoisin, että lapsistani kasvaisi hyviä ihmisiä. Sellaisia, jotka tuntevat oman itsensä, kunnioittavat toisiaan ja eläisivät muita vahingoittamatta. Toivoisin myös, että itse tuntisin itseni, jotta tietäisin mitä minä haluan, en ainoastaan sitä mitä muut minulta odottavat. Saisin elää täyden elämän. Lopuksi toivoisin, että haudallani seisoisivat kaikki neljä lastani tasapainoisina onnellisina paikkansa löytäneinä aikuisina. Tätä siis oikeasti toivoisin, vaikka joskus toivosinkin arkielämän asioiden suurempaa sujuvuutta - ihan oikeasti.

Kenen syy?

Voiko yhteiskunta estää ampumistapaukset? Kenellä on vastuu siitä, että ihminen voi huonosti?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen lienee selvä - ei voi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että asioille ei pitäisi tehdä mitään. Yhteiskunnan tulee käyttää kaikki ulkoiset keinot, jotta minimoidaan mahdollisuus objektiivisesti arvioiden järjettömien tekojen tapahtumiselle. Lakeja voi kiristää äärettömyyteen saakka, mutta on selvää, ettei lainsäädäntö poista ihmisten pahoinvointia.

Ehdotetut lain tiukentamiset kohdistuvat ketjun loppupäähän. Kerä pitäisi keriä alkuun niin, että nähdään mistä lähtökohdista ketju alkaa ja mikä saa aikaiseksi sielun umpisolmun. Ulkoapäin ei voida antaa kriteereitä sille, miten ihmiset sisäisesti voivat ja miten he sisälleen patoutunutta tuskaa purkavat. Lain teksteillä tuskin on suurtakaan vaikutusta siinä vaiheessa kun ihminen päästä demoninsa valloilleen, oli sitten kyse äkkipikaistuksessa tehdystä "perinteistä" surmatyöstä tai tarkemman suunnittelun ohjelmoidun teon loppuunviemisestä. Lainsäädännön avulla usein pestään vaan likapyykki, ei estetä itse tahriintumista.

Koulukiusaus nostetaan aina syystä esiin. Rehellisesti arvioiden kuinka moni on ollut joku koulukiusattu tai koulukiusaaja omina kouluaikoinaan? Epäilen, että useampi kuin annetaan ymmärtää, on kokenut koulukiusausta. Sen osalta tunnistaako tai tunnustaako kukaan olleensa koulukiusaaja, veikkaan että lukumäärä on paljon vähäisempi. Usea kiusaaja ei edes ymmärrä rooliaan kiusatun näkökulmasta. Se tekee asiasta vähintäänkin haastavan erityisesti kun tosiasia on se, että kiusaaminen jättää varmasti jonkinlaisen arven loppuelämäksi kiusatun mieleen.

Kaikki kunnia koululaitokselle, mutta notoorinen tosiseikka on, että opettajat ovat vain ihmisiä. Ja kuten kaikki tiedämme, meitä on sekä hyvästä että pahasta. Avoin kysymys, kuinka moni kokeen koulun oikeudenmukaiseksi paikaksi?

On naivia ajatella, että koululaitoksen sisällä asiat hoituvat "itsestään". Eivät hoidu. Jokaisesta tarinasta on vähintään kaksi versioita. Jokainen ihminen valitsee puolensa, joko tiedostaen tai tiedostamattaan, myös opettajat. Jos tämä myönnetään, asiat ovat hyvin, mutta jos ei, ollaan menossa väärään suuntaan ongelmien edessä.

Sen kuvitteleminen, että ongelmat ratkaistaan koulussa aina oikeudenmukaisesti, ei pidä paikkansa. Pyrkimys siihen on toivottavasti aito, mutta lopputulos ei läheskään aina ole oikea. Vaatii suurta ihmisyyttä erottaa teot ja ihmiset ja sen jälkeen toimia siten, että ratkaisu on oikeudenmukainen. Millä eväillä koululaitoksessa tähän päästään? En tiedä annetaanko opettajakoulutuksessa tähän mitään työvälineitä.Tässä kohdassa yhteiskunta voi olla avuksi - luomalla mahdollisuuksia ongelmien tunnistamiseen ja työkalujen antamisen mahdollisimman päteviin käsiin.

Mutta eihän koulukiusaaminen ole kaiken alku. Pohja kaikelle luodaan kotona. Paikassa, jossa pitäisi pystyä aikaansaamaan lapselle sellainen kasvuympäristö, jossa hänelle kehittyisi terve itsetunto, kyky kunnioittaa muita ihmisiä luopumatta omasta ainutlaatuisesta minuudestaan. Vanhempien vaativa tehtävä on asettua oman elämänsä negatiivisten kokemusten yläpuolelle ja nähdä itsensä ja omat elämäntraumansa objektiivisesti, jotta uuden elämän edessä ei siirretä sukupolvien mustaa perintöä jälkeläisille ja samalla jätetä heitä kasvamaan sisäisesti oman onnensa ja yhteiskunnan luomien järjestelmien varaan. Ei yhteiskunnan tehtävänä ole lapsien kasvattaminen. Vanhemuuden tukeminen kyllä, mutta se on aivan eri asia.

Valitettava tosiasia tuntuu olevan, että ei ainoastaan vanhemmuus vaan myös aikuisuus on kateissa. Mustien tekojen hetkellä huudetaan avuksi yhteiskuntaa ja syytetään politikoita, kun kaiken lähtökohtana tulisi olla terve aikuisuus ja perhe-elämä, jossa hyvällä silmällä huolehditaan sekä omista että muiden lapsista. Sellainen inhimillisyys, jossa nähdään oman itsensä ja omien halujen ulkopuolelle ja pystytään antamaan lapselle ihmisarvo pelkästään sillä, että hän on tähän elämään syntynyt. Se tarkoittaa lähellä olevan pahoinvoivan lapsen elämään puutumista - vastuullista aikuisuutta. Monestako meistä on siihen?

x-kromosomia ja perinnöllisyystiedettä

Siinä se nyt siiten on. Perinnöllisyyslääkärin lausunto meidän neiti yksveestä. En tiedä viitsinkö avata kirjekuorta ja vajota lääketieteelliseen suohon jälleen kerran. Monta kertaa olen sen pohjamutia koettellut ja tähän asti joka kerta omin voimin sieltä ylös noussut ja eteenpäin päässyt. Jos jotain olen oppinut, niin se on se, ettei viimeinen ja ehdoton totuus todellakaan ole lääkäreiden käsissä. Tämän inhimillisen aspektin ymmärtäminen on ollut loppujen lopuksi helpottavaa.

Kun luulo lääketieteen kaikkivoipaisuudesta on kadonnut, jäljelle on jäänyt usko elämään. Siitähän tässä kaikessa loppujen lopuksi on kysymys. Kaikki muut asiat joko tukevat tai koettavat horjuttaa tätä yksinkertaista totuutta.

Huvittavaksi kirjeen ilmestymisen postilaatikkoon tekee se, että olemme tavanneet kyseisen lääkärin yli vuosi sitten. Silloin tohtorismies totesi ensimmäisenä tutustuttuaan pelkästään neitin asiakirjoihin, että "huonolta näyttää". Aivan loistava avaus, kun ajattelee, että juuri oli selvitty kolmesta sydänoperaatiosta ja sen suhteen elämä näytti rauhoittuvan ja uskalsi jo hengittää hetkittäin helpommin. Tuijotin lääkäriä ja sanoin, että mitenhän olisi, jos kuitenkin katsottaisiin itse neitiä, sen sijaan, että lueteltaisiin tuomioita pelkästään kirjallisen materiaalin pohjalta.

Neiti nimittäin oli tuolloin juuri oppinut kääntymään ja muutenkin tuntui motorisesti varsin normaalisti kehittyneeltä. Näin maallikona ajattelin, kun kuitenkin kolmen lapsen kehitystä olin saanut vierestä seurata. Akseli ja Elina taas olivat opettaneet, ettei lääketiede ole elämää suurempi asia. Konkreettisesti olin huomannut, että kuolema on asia, jonka käsittelemiseen usealla lääkärillä ei ole työkaluja. Kun monta vuotta opiskelee elämän "pidentämistä", on kuolema tappio, jonka ei pitäisi vauvojen kohdalla olla edes ajateltavissa oleva mahdollisuus. Ja mitä tehdä kun mahdoton tapahtuu? Yhtenä vaihtoehtona tuntui olevan lapsen vanhempien välttäminen. Siinä tilanteessa ei usko lääketieteeseen todellakaan vahvistu.

Lääkäri myönsikin neitiä tarkkaillessaan, ettei hän pysty sanomaan neitokaisen kehityksestä ja tulevaisuudesta yhtään mitään. Kertoipa vaan yleisiä asioita x-kromosomin muutoksista. Lisäksi hän mietti mitä testejä meille vielä pitäisi tehdä. Sanoin, ettei mitään. Minulta oli otettu jo kolme verinäytettä, joista kaksi oli kadonnut teille tietämättömille. Ensimmäinen Lastenklinikalla ja toinen matkalla Vaasasta Helsinkiin. Olin saanut testauksista tarpeeksi.

Ja eivät ne mitään muuttaisi. Tilanne oli mikä oli. Geenien ja kromosomien lisätutkiminen ei sitä miksikään muuttaisi. Ja olin väsynyt. Täysin kyllästynyt kaikenmaailman tutkimuksiin. Väärin tai ei, silloin vain en jaksanut. Ja oikeasti tuntui kaiken muun keskellä turhauttavalta, kun veriputkilot eivät edes löytäneet määränpäähänsä.

Nyt sitten pitäisi lukea mitä uutta lääketieteellä olisi sanottavana yli vuosi tapaamisesta. Lausunto oli pitkä, mutta mitään uutta siinä ei ollut. Neitillä on kromosomimuutos, jota ei ole tavattu kenelläkään muulla. Kyse ei ole perinnöllisestä muutoksesta, vaan sattumanvaraisesta asiasta. Sydänvika on aiheutunut muutoksesta ja todennäköisesti myös neitin lyhytkasvuisuus. Siinäpä ne faktat sitten olivatkin. Loput on arvailua.

Neiti ei ole Turner-tyttö, mutta hänellä on Turnerin kaltaisia oireita. Tämä ei ollut uutta. Googlen aikakaudella potilaat tietävät tarvittaessa hieman liikaakin asioista. Erityisesti, jos he ovat sellaisia kuin mieheni, jonka tietomäärä x-kromosomiasioista haastaa varmasti monen terveydenhuollon ammattilaisen.

Neitiä seurataan ja tarvittaessa hänelle järjestetään omaa perinnöllisyysneuvontaa. Siis sitten kun hän joskun miettii perheen perustamista. Tämäpä oli hyvä tietää - se mitä mahdollisesti tapahtuu ehkä parinkymmenen vuoden päästä. Mietinpä vaan, kirje sylissäni, että miten ihmeessä kaiken tämän paperille kirjoittaminen kesti yli vuoden?