"Nukkuiko hän pois?"

Ei. Hän ei nukkunut pois. Hän kuoli. Hän menehtyi. Mutta ei, hän ei nukkunut pois.

Nukkuminen on jotain ihan muuta. Se on olotila, jossa pääsee hetkeksi pois tästä reaalimaailmasta. Tämä muistui mieleeni, kun tuttavani ilmoitti koiransa "nukkuneen pois". Siis kuolleen. Miksi sitä ei voi sanoa niin kuin se on? Onko kuolema tosiaan niin vaikea asia, ettei sitä voida edes sanoin ilmaista. Surua ei voi sanoittaa, lohdutukselle ei usein löydy lauseita, mutta kuolema on kuolema. Ei mikään muu.

Nyt taas ihmiset vaeltavat kesän kirkkaudessa täydellistä lomapäivää odottaen. Minua kesä muistuttaa aina Akselista. Eivät kai nämä muistot koskaan häviä. Ei niiden pidäkään. Joskus kuitenkin mietin, että onko lapseni kuoleman oltava kaiken muun lisäksi, kiinnittynyt myös tiettyyn vuodenaikaan. Kesän pitäisi olla valon aikaa, mutta minulle siinä on aina tumma surun pitsinauha reunalla.

Sinä kesänä nukuin. En halunnut nousta sängystä ja nähdä kuinka muu elämä jatkui samanlaisena kuin ennenkin, senkin jälkeen kuin suruista suurin on käynyt paikalla. En muista nähneeni unia. Muistan vain vaipuneeni syvään pimeyteen, joka oli jollain lailla rauhoittava. Minulta kysyttiin usein "saatko nukuttua?" Ehkä jos olisin vastannut kieltävästi, olisi ollut helpompi jatkaa keskustelua ehdottamalla unilääkitystä. Välillä kun tuntui, että pillerillä olisi kaikki vaivat parannettavissa.

Muistan toisen tuttavani sanoneen, että hän nukkuu vasta haudassa. Ehkä se sitten on niin joillekin ihmisille. Minulle ei kuitenkaan. Minä nukuin sinä kesänä kerätäkseni voimia. Kohdatakseni muuttuneen maailmani. Jaksaakseni astua uudestaan yhteiskuntaan, josta kuolemasta ei puhuta. Elää elämääni, jonka sävyt kuoleman kohtaaminen muutti, mutta ei vienyt sen värejä kokonaan pois.

Elämä on tässä ja nyt. Sen virta on jokaisessa hetkessä. Ei kuoleman vastakohta ole elämä, vaan syntymä. Onko syntymä sitten herääminen, jos kuolema on nukkuminen? Minusta osa ihmisistä elää koko elämänsä koskaan siihen oikein heräämättä. Eli en hyväksy sitäkään ajatusta.

Sinä kesänä nukkuminen auttoi. Uni toi voimia. Nyt kun katson eläviä lapsiani, en voisi kuvitellakaan, sanovani heille jonkun nukkuneen pois. Mitä mielikuvia se heille aiheuttaisi? Kuinka selittää, että silti voi turvallisin mielin käydä levolle. Uni ja nukkuminen eivät ole kuoleman synonyymeja. Ehkä se on armollisempi nimitys meille jälkeenjääville. Mutta miksi sitä pitää käyttää? Kuolemalta kun ei voi sanoin suojautua ja pitäisikö ylipäätään?

Miten duplikaatiosta ja deleetiosta tuli trisomia?

Olen allerginen sairaalasta tuleville kirjeille. Tiedän, että tarkoitus on yleensä hyvä, mutta Akselin ja Elinan jälkeen, minun on vaikea suhtautua kaikenlaisiin lääketieteellisiin diagnooseihin. Ei niinkään, etten uskoisi ihmisten tekevän parhaansa. Ehkä niin on, mutta kun se ei enää riitä. Enempään virheisiin ei ole varaa.

Olen kuullut ja nähnyt niin paljon epävarmuutta ja epätietoisuutta, etten enää suostu siihen, että lapseni kohdalla arvuutellaan ja kokeillaan. Jos ei tiedetä mitä tehdä, pitää miettiä asiaa uudestaa ja löytää joku joka tietää. Kun diagnoosi on, ettei maailmassa ole toista vastaavanlaista kun meidän neiti kaksvee, muuttuu jatkotoimenpiteiden miettiminen haastavaksi. Näin varmaan, mutta tuskin mahdottomaksi. Sillä jos niin on asia, antaa kaikenlaisen yrittämisen olla. Lapseni on lapsi, annetaan hänen olla sitä. Hänen elämänsä on hyvää. Annetaan olla sen sitä.

Kirje on kuitenkin avattava. Soittivathan he jo sairaalasta ja kysyivät, että milloin menemme verikokeisiin. Minä kun olin taas lykännyt sitä. En niinkään mahdollisten tulosten takia, vaan sen vuoksi, että välillä minusta tuntuu, että neitin elämään on mahtunut jo nyt niin paljon pistämisiä ja verikokeita, että niistä on tullut itsestäänselvyyksiä johtamatta varsinaisesti yhtään mihinkään.

Revin kuoren auki. "Suuri osittainen trisomia", on yksi diagnoosi, kolmen sydändiagnoosin lisäksi. Istun keittiön pöydän ääressä ja tuijotan kirjettä. Mietin olenko kuullut kenekään niistä lukuisista valkotakeista, joita olemme tavanneet, käyttäneen tuota diagnoosia. Ei muistaakseni. X-kromosominen lyhyen haaran deletio ja pitkän haaran duplikaatio, joiden kliinistä merkitystä ei tiedetä, on ollut tähän asti saatu lääketieteellinen selvitys.

Ei niinkään, että tuo teksti neidin tilannetta miksikään muuttaisi. Samalainen prinsessa elohopea on edelleen kyseessä, mutta muuttaa se minun olotilaani. Mistä tässä nyt on kyse? Olen koettanut ottaa asiat sellaisina kun ne tulevat, sulattaa kerralla vain niin paljon kuin pystyn. Nyt joudun taas tutustumaan geneetiikan saloihin, enkä ole varma jaksanko. Ja jos jaksan, muuttako se loppujen lopuksi yhtään mitään. Tuskinpa.

Olen oppinut, ettei ole mitään mieltä koettaa ymmärtää ja hyväksyä kaikkea yhdellä rysäyksellä. Elämä on jollainlailla armollinen. Se antaa suurista suruista pienen palan kerralla, niin että ajatukseen ehtii edes vähän tottua. Vaatii silti voimia itseltä, koettaa pitää muu maailma ja heidän ehdottamat ainoat totuudet, sopivan matkan päässä. Pitää koko ajan ajatella itse sulkematta mitään vaihtoehtoa pois. Loppujen lopuksi kukaan muu ei lastani tunne, ei hänen puoliaan pidä eikä näe hänen kauneuttaan ja ainutlaatuisuuttaan, kun ne, jotka osaavat katsoa diagnoosin taakse. Ja se vaatii rohkeutta, jota ei kirjoista opita.

Kynttilä äitienpäiväksi

Ilma on kaunis. Aurinko paistaa. Liput ovat salossa. Juhlitaan äitiä.

Sydämessäni on aukko. Itse asiassa siellä on kaksi polttomerkittyä reikää. Ne viiltävät. Ne polttavat. Ne saavat tähänkin päivään mustapitsisen reunan. Minun äitienpäiväni suuntautuu hautausmaalle. Otan mukaani kaksi kynttilää. Toisen sytytän pojalleni Akselille ja toisen tyttärelleni Elinalle. Te myös teitte minusta äidin. Te syvensitte käsitystäni elämästä. Te avasitte sellaisia ovia, joita en tiennyt olevan olemassa. Te näytitte minulle syntymän ihmeen, elämän haurauden, kuoleman ehdottomuuden ja sen, että lyhyeenkin elämään voi mahtua kaikki.

Kynttilöitä sytyttäessä mietin miten paljon erilaista sisältöä sanaan äiti mahtuu. Ajattelen niitä äitejä, jotka ovat menettäneet ainokaisensa ennen kuin yksikään auringon säde on valaissut lapsen hiuksia. Kuinka äitiys heidän kohdallaan on kuin ohutta jäänpintaan, joka rikkoontuu pienestäkin säröstä, mutta jäätyy aina uudelleen erilaiseksi kuvioksi. Mietin niitä, jotka eivät koskaan saa lasta, vaikka lääketiede pystyy jo pieniä ihmeitä tekemään. Elämänihme vaan vielä on liian suuri arvoitus ratkaistavaksi. Ajattelen niitä äitejä, joille vanhemmuus tuntuu olevan rasite. Niitä, jotka eivät äitiyttään ole valinneet. Kaikki nämä ja monet muut ihmiset käsite äityis määrittelee - positiivisesti tai negatiivisesti.

En minä haluaisi kynttilöitä äitienpäivänä sytytellä. En ainakaan omille lapsilleni. En minä tätä ole valinnut. Se on valinnut minut. En tiedä miksi. En ymmärrä kaiken tarkoitusta. En tiedä miten olen joutunut tilanteeseen, jossa erilaisten hautakukkien valinta, on konkreettisinta mitä lapsilleni pystyn antamaan. Kysymyksiä on paljon. Vastauksia ei ole.

Äitiys, muodossa missä hyvänsä, on olotila. Se on tunne siitä, että joku muu määrittelee sinut. Lapsesi on tehnyt sinusta äidin. Se minkälaisen sisällön omalle äitiydelleen antaa, on jokaisen oma asia. Ei ole olemassa ketään ulkopuolista, joka sanoo miten tulisi toimia, mikä olisi ainoa oikea ratkaisu. Se mitä toivon on kunnioittaminen. Sen hyväksyminen, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää äitiyttä ja sitä, ettei kyse ole suorituksesta, vaan olemisesta. Aivan yksinkertaisesti elämisestä ihmisenä. Ei kai se nyt aivan ylivoimaista ole?

Kun katson häntä

Kun katson häntä mietin, miten pienestä kaikki on kiinni. Muistan hänen katkonaisen hengityksen, sen miten pieni käsi putosi rinnaltani, sen miten hänen huulensa muuttuivat siniseksi. Muistan kuinka odotin ja odotin iäisyydeltä tuntuvan ajan ensiapupoliklikan traumahuoneen ulkopuolella, jotain vastausta. Muistan kuinka katsoin huoneesta ulostulevia hoitohenkilökuntaa koettaen lukea heidän elekieltään. Onko kaikki toivo mennyttä vai mistä on kysymys?

Kun katson häntä mietin, miten pieni hän oli Lastenklinikan pienimmässä sängyssä. Mietin kuinka hän tehohoidossa sinnikkäästi käänsi päänsä aina vasemmalle niin, että kokenut hoitaja hymyillen sanoi, että tällä tytöllä on rautainen tahto. Muistan kuinka sydämen leikannut kirugi leikkauksen jälkeisessä puhelussa sanoi, että neiti on taistelija. Kuinka hänen rintakehänsä saatiin sulkea heti leikkauksen jälkeen. Yleensä siinä menee useita päiviä.

Kun katson häntä mietin, kuinka sairaalassa silitin häntä kaikkien letkujen keskellä. Kuinka koetin etsiä kohdan hänessä, jota voisin koskettaa. Paikan johon ei olisi kirurgin veitsellä leikattu, johon ei olisi pistetty, jossa ei olisi katedria. Muistan kuinka kannoin häntä edestakaisin pitkin osaston käytävää. Kuinka hän tuijotti lamppuja ja kuinka katselimme käytävän seinällä olevia tauluja. Tuntikausia vaelsimme edestakaisin pitkin muutaman kymmenen metriä pitkää suoraa.

Kun katson häntä mietin, kuinka hän yhtenä iltana ei ollut osaston sängyssä. Muistan kuinka hätäännyin ja pelkäsin, että hän olisi takaisin tehohoidosta. Löysin hänet hoitajien huoneesta omahoitajansa sylistä kirjoittamassa raporttia. Viihtyi kuulemma siinä paremmin kuin omassa sängyssä.

Kun katson häntä, mietin hetkeä jolloin minulle kerrottiin hänen kromosomipoikkeavuudestaan. Muistan kuinka minulle sanottiin, ettei minun tarvitse asiasta huolestua. Muistan kuinka minulle kerrottiin, ettei vastaavaa ole tavattu kenelläkään muulla. Muistan miettineeni, että miten kukaan kuvittelee, ettei vanhempi huolestu juuri tuollaisesta tiedosta. Muistan ajatelleeni kuitenkin, etten juuri nyt jaksa käsitellä tätä asiaa. Sen aika on myöhemmin. Sitten kun neiden sydän on paremmassa kunnossa - jos koskaan.

Kun katson häntä nyt, mietin välillä onko hän todellinen. Onko hän kaiken tämän jälkeen oikeasti kansamme tässä hetkessä vai onko kaikki vain unta? Kun hän kiipeää mahdollisimman korkealle kirjahyllyyn, levittää vehnäjauhot pitkin keittiötä, tuo hiekkalaatikon kakut olohuoneen lattialle tai kaataa kylpyveden kodinhoitohuoneen matolle, epäilys häviää. Ainakin hän vilkkaudellan ja ideoillaan saa hyvin konkreettisia asioita aikaiseksi, joten emmeköhän me samassa todellisuudessa elä. Ja useimmiten minua kaikesta huolimatta hymyilyttää.

Kun katson häntä nyt, näen pienen, pippurisen, vahvatahtoisen ja erittäin iloisen tytön. Näen neidin joka elää täysillä, jonka tunteet ovat vahvoja ja aitoja. Näen neitokaisen, joka on kaikkialla ja ehtii jokapaikkaan. Näen lapseni, jolle sallitaan ehkä hieman muita lapsia enemmän. Näen pienen prinsessan, joka edelleen tykkää siitä, että häntä silitetään eikä vieläkään anna milliäkään periksi.

Kun katson häntä nyt, toivon, että elämä kantaa häntä eteenpäin. Toivon, että hän on saanut niin paljon vahvuutta, että maailma ei häntä murra. Toivon, että häntä on rakastettu niin paljon, ettei muiden ihmisten pahuus ja ilkeys häntä masenna. Sillä hän on todellinen. Hän on ainutlaatuinen. Aivan kuten kaikki lapset - kromosomipoikkeavuudella tai ilman.

Surun kunnioittamisesta

Joku minulle sanoi, että kyllä kaikki ihmiset kunnioittavat meidän surua. Meillä hän tarkoitti lapsensa menettäneitä. Ihmiset vaan ilmaisevat sen kukin omalla tavallaan.

Ajatus on minulle jotenkin vaikea. Se pitäisi sisällään sen, että kaikki se mitä olen kokenut jollain lailla loukkaavaksi, olisikin tarkemmin analysoituna menetyksen kunnioitusta.

Tosiasia lienee se, että ajan myötä tiettyjen koettujen seikkojen terävimmät kärjet tasoittuvat. Olen myös täysin varma, ettei suurin osa ihmiset sinällään pahaa tarkoita. Mutta, että kyse olisi kunnioittamisesta, vaatii kyllä vielä pitkän ajan kulumisen ennen kuin tämän ajatuksen täysin ymmärrän.

Minusta surevan kohtaamisessa on usein kohtaajien osalta kyse heidän omista peloista ja joutumisesta vastakkain niiden kanssa. He eivät näe surevaa ihmistä lähimmäisenä, joka tulisi kohdata, vaan jonkinlaisena poikkeamana todellisuudesta ja heijastuksena omista peloistaan. Kuoleman kohdanneen ihmisen henkilökohtaisesta surusta, tulee heidän osaltaan heijastuma heidän omista painajaisistaan ja huomio kääntyy surevasta heihin itseensä. Sen sijaan, että kohdattaisiin sureva, keskitytään kohtaajan omiin demoneihin. Keskipiste on väärässä tahossa.

Ei pidä ymmärtää väärin. Olen kohdannut paljon ihania ihmisiä. Henkilöitä, joilla on suuri sydän ja lämmin syli. Lähimmäisiä, jotka ovat olleet läsnä ja jotka ovat kuunneelleet ja koettaneet auttaa. Suuri osa ihmisistä kuluu tähän luokkaan.

Mutta minun on näiden vaikea löytää surun kunnioitusta siitä, että vaihdetaan kadun puolta kun tullaan vastaan, todetaan, että ethän sinä voi surra, koska lapsesi kuoli niin varhain. Hankalaa sitä on myös hahmottaa siitä ajatuksesta, että yhteiskunnalle tuli halvemmaksi, kun Akseli kuoli vauvana, eikä aiheuttanu lisää sairaanhoitokuluja. Vielä minulle ei myöskään ole avatunut ajatus siitä, että kuollutta lasta ei pidä muistella, koska kyse on vain väärien hermoratojen vahvistamisesta. En rajallisella hahmottamiskyvylläni näe mitään kunnioitusajatusta siinä, että en saisi mainita kuolleita lapsiani - hehän ovat vain vauvoja, jotka eivät vielä ehtineet antaa minulle mitään muistoja.

Kunnioitus kun mielestäni pitää sisällään toisen surun arvostamisen ja nähdäkseni sen arvioinnin lähtökohta tulee olla surevassa, ei kohtaajassa. Ehkä olen väärässä. Aika näyttää muuttuko käsitykseni.

Meitä on kaikialla ja kuitenkaan ei missään

Kuinka moni tuntee tai tietää lapsensa menettäneen vanhemman? Kuinka moni on keskustellut asiasta tämän henkilön kanssa? Ne, jotka eivät ole, kuinka moni on ajatellut, ettei viitsi nostaa asiaa esille, kun arvelee sen olevan niin vaikea vanhemmalle joka on sen kohdannut?

Veikkaisin, että moni ainakin tietää jonkun, jota tämä suru on kohdannut. Arvaan myös, että suuri osa ei ole keskustellut asiasta ja uskoisin, että aika moni on ajatellut jollainlailla suojelevansa tätä henkilöä sillä, että asiaa ei ole otettu puheeksi.

Ei, en tarkoita, että asiasta pitäisi jutella, kuten vallitsevasta säätilasta, mutta jotenkin toivoisin, että asian esiin nostaminen ei olisi niin hankalaa kuin se nyt on. Tiedän, että asian kokeneet, eivät näitä lapsiaan koskaan unohda. Tiedän, että heidän mielessään he ovat vähintään yhtä paljon kuin elävät lapset.

Minulta joku kysyi, että enkö tule surulliseksi aina kun näen kuvan kuolleista lapsistani. Hänestä minulla ei pitäisi olla heidän kuviaan esillä. Se on liian kuulemma liian musertavaa.

Ei lapseni elä vain kuvissa tai ainoastaan niiden kautta. Vaikka minulla ei olisi yhtään kuvaa heistä muistuttamassa, en koskaan unohtaisi. Eivät kuvat minua masenna. Päinvastoin. Ne kertovat jostain ainutlaatuisista sieluista, joiden elämässä olen saanut olla hetken läsnä. Ne kertovat pienistä ihmeistä, jotka valitsivat minut äidikseen. Miten se minua ahdistaisi?

Tosiasiahan tietenkin on, että valokuvat muistuttavat muita ihmisiä asiasta, josta ei uskalleta puhua. Asiasta, joka on tabu yhteiskunnassamme. Se, ettei suostu toimimaan näiden kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, on se joka aiheuttaa epämukavuutta muissa ihmisissä. En tiedä, onko joku jättänyt kohtaamatta minua siksi, että minulla on esillä valokuvat kaikista lapsistani. Ehkä näin on. Minulle sitä ei ole kerrottu. Kyse on jokaisen omasta valinnasta. Sitä pitää kunnioittaa, vaikka se olisikin totuuden kieltämistä.

Ne ihmiset, jotka olen kohdannut ja jotka ovat lapsensa menettäneet, kertovat kaikki samalla lailla. Muut ihmiset välttelevät aihetta, vaikka se vaivaa heidän mieltään. Se tekee tapaamisista epämukavia. Eikö olisi helpompaa vaan ottaa asia esille, kohdata se ja sen jälkeen näkymätön muuri ihmisten välillä olisi purettu? Ei asiasta tarvitse enää sen jälkeen keskustella, vaan voidaan jatkaa "normaalia" kanssakäymistä elämän iloine ja suruineen.

Voin vakuuttaa, ettei kukaan lapsensa menettänyt elä ainoastaan sen todellisuuden kanssa siten, että se värittäisi kaikkea muuta tekemistä elämässä. Ei todellakaan. Kuolema kun avaa elämän arvostuksen ja sen pienet ilot aivan toisella lailla näkyviin, kun ennen sen kohtaamista.

Olin vasta illanvietossa, jossa oli joukko naisia. Kaiken kaikkiaan hieman yli kymmenen. Meistä (ainakin) kolme oli lapsensa menettäneitä. Laitoin tuon "ainakin" sanan sulkuihin, koska en tehnyt asiasta gallupia, joten voi olla, että meitä oli enemmänkin. Asia koskettaa useita, mutta moni pitää sen sisällään, vaikka välillä tuntuu väärältä ilmoittaa lapsilukunsa elävien lastensa mukaan. Mitä ne menetetyt lapset sitten ovat? Jotain joka pitäisi pyyhkiä unohduksiin? Kokemuksia, joita ei muiden silmissä lasketa todellisiksi?

Jokainen lapsi, jonka sisällään kannamme, tekee meistä vanhemman. Saammepa sitten pitää heidät kuinka kauan tai kuinka vähän aikaa luonamme. Eikö se näin ole?

"Mistä te tunnette?"

Olin kutsuilla. Sellaisessa naisille suunnatussa tapahtumassa, jossa tällä kertaa esiteltiin erilaisia kauneudenhoitotuotteita. Aikaisemmin en voinut käydä missään tällaisissa tilanteissa. Niissä on aina vieraita ihmisiä, joiden taustaa ja luonnetta ei tunne. Tämä aiheutti minulle lievää ahdistusta, kun en tiennyt miten kukin käyttäytyy, kun elämäni tapahtumat tulivat julki.

Erityisesti akuutti aika lapsen kuoleman jälkeen, oli kamalaa myös senkin vuoksi, että kun piti välillä kohdata vieraita ihmisiä. Sitä kun ei koskaan tiennyt miten nuo tapaamiset kehittyivät. Sitä kun itse oli auki, rikkinäinen ja kaikki haavat näkyvillä, ei halunnut kohdata yhtään ymmärtämätöntä ihmistä, ei kuulla ainoatakaan tyhmää kommenttia, eikä kannatella ketään muuta. Ei edes pientä hetkeä. Ja näin kuitenkin useimmiten aina kävi.

Tilanteet olivat ristiriitaisia. Toisaalta halusi kaikkien tietävän ja toisaalta ei halunnut kenekään sanoillaan mitätöivän kokemusta. Erityisesti Elinan kuoleman jälkeen pidin kaiken vielä tiukemmin itselläni kuin Akselin jälkeen. Akselin jälkeen en tiennyt lapsen kuoleman jälkeisestä elämästä mitään. Jossain sieluni sopukoissa toivoin, että joku osaisi sanoa tai tehdä jotain joka auttaisi, kenties kannattelisi eteenpäin. Opin, että näin ei ole. Ihmisten kommenttien seuraukset olivat useimmiten päinvastaisia.

Kun Elina kuoli, valitsin tarkoin kenelle kerroin ja mitä. Koin Elinan kuoleman kokemuksen niin henkilökohtaisena ja koko hänen lyhyen elämänsä niin arvokkaana, etten halunnut jakaa sitä ihmisten kanssa, jotka eivät sitä ymmärtäisi. Ihmisten joiden kommentit olivat enemmän loukkaavia, kuin kannattelevia. Aivan kuin olisin suojellut pientä prinsessaani ja samalla itseäni. Elina oli ja on minulle olemassa tavalla, jota suurin osa muista ihmisistä ei koskaan tule ymmärtämään.

Nyt ajan virran hieman edettyä, osallistun mielelläni välillä näihin, positiivisessa mielessä, täysin tyhjänpäiväsiin tapahtumiin. Niissä kun ei nimenomaan tarvitse miettiä mitään elämän suuria kysymyksiä, vaan saa täysin luvalla keskittyä illan teemaan, jonka tarpeellisuus elämän kannalta on aivan yhdentekevä.

Mutta näissäkin kohtaamisissa joutuu elämän tosiasioiden eteen. Minua se ei haittaa. Minä voin kaikille kertoa, että olen kuuden lapsen, joista kaksi on kuollut, äiti. Tämä ei ole ongelma minulle. Mutta se on varmasti kiusallisen hiljaisen hetken aiheuttaja muille osallistujille.

Nyt kun sen tietää ja kun sen on kokenut monen monituista kertaa, on mielenkiintoista seurata miten ihmiset luovivat itsensä tilanteesta pois. Minä kun en enää heitä siitä pelasta. En suostu kannattelemaan ketään elämäni tosiasioiden edessä.

Näin eilenkin. Illan emäntä oli Akselin ja Elinan viereisen hautapaikan äiti. Ja hän kertoi kaikille aidosti mistä tunsimme toisemme. Siinä vaiheessa kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, voi itsekseen arvuutella, kuka henkilöistä jatkaa keskustelua hänelle parhaiten sopivasta huulipunan sävystä. Se kun ei loppujen lopuksi ollutkaan niin suuri ongelma, kuin miltä se hetki sitten vaikutti. Osa ihmisistä vaan ei sitä koskaan elämänsä aikana suostu huomaamaan.