Tummeneville illoille

Vihdoinkin syksy. Illat ovat tummia ja luonto rauhoittuu. Lunta sataa hiljalleen ja ihmiset kääriytyvät kaulahuiviensa suojaan. Miten helpottavaa. Ei tarvitse iloita lämmöstä, kohdata valoa ja maksimoida ulkonaolo aikaa. Ei tarvitse jaksaa hymyillä vastaantulijoille, ei osallistua sosiaalisiin tapahtumiin eikä varastoida jokaista auringonsädettä iholleen.

Saa vain olla. Kääntyä sisäänpäin. Kohdata pimeys, joka vetää vertoja oman surun syvyydelle. Saa kulkea ulkona kenenkään häiritsemättä. Ei tarvitse kohdata ketään. Ei teeskennellä mitään. Voi jopa itkeä syksyn synkkyydessä eikä vastaantulija huomaa mitään.

Akseli kuoli kesällä. Heinäkuussa, luonnon ollessa elävimmillään. Kesän vihreys vaihtui surun värittämäksi pimeydeksi. Silloin toivoin vesisadetta, myrskytuulta, mitä tahansa luonnonvoimaa, joka vastaisi mielialaani. Kuinka lohdullista tuolloin olikaan syksyn pimenevät illat. Se kuinka sai kadota aivan luvalla pimeyden turvalliseen syleilyyn. Käpertyä omaan itseensä ja kuunnella suurta hiljaisuutta. Kohdata jotain, jonka olemassaolon tunteminen, vaatii suurta levollisuutta ympärilleen.

Yhä edelleen yhdeksän vuoden jälkeen syksy tuo lohdun. Vaikka nautinkin jo kesistä, on syksyllä helpompi hengittää. Kynttilänvalossa on pieni toivo, joka on kuitenkin niin suuri, että se tarvittaessa valaisee koko tilan. Ei tarvita mitään kovin suurta voidakseen iloita jostain aivan pienestä. Silloin kuin siihen on tarpeeksi voimia. Ei hetkeäkään aikaisemmin.

Elina kuoli helmikuussa. Talven pimeydessä. Kuljin pitkin merenjäätä ja ihmettelin tähtitaivaan suuruutta ja äärettömyyttä. Sain kulkea pimeydessä lumen narskuessa kenkien alla. Kukaan ei nähnyt, kukaan ei kuullut. Halusin ja sain olla yksin. Minä vastaan maailmankaikkeus. Kaikessa hiljaisuudessa.

Silloin kevään vähitellen mukanaan tuoma valo, toi lohdutuksen, päinvastoin kuin isoveljen tapauksessa. Puhkeavat koivun lehdet ja lumen alta väkisin läpitulevat leskenlehdet osoittivat elämän voiman. Sen, että jokaisen pimeän hetken jälkeen tulee valo, halusin tai en. Sen, että jotta tähdet voisivat loistaa, tarvitaan pimeyttä.

Olen oppinut nauttimaan jokaisesta vuodenajasta, mutta niiden merkitys on kuoleman kokemisen jälkeen muuttunut. Syksy - se on suosikkini. Sytytän jälleen kerran kynttilän lapsilleni, sekä eläville että kuolleille. Sen liekki valaisee parhaiten pimeydessä, lumihiutaleiden hiljailleen maalatessa mustan maanpinnan valkeaksi.

Mitä tapahtuu kun ei enää pelota?

"Olet sanonut jossain haastattelussa, ettet pelkää mitään. Onko näin?". Kysymyksen esitti haastattelija ruotsalaisen mediayhtiö perijättäreltä. Myöntävän vastauksen olisi helposti kuvitellut johtuvan rouvan käytettävissä olevasta varallisuudesta. Kun on tarpeeksi rahaa, ei tarvitse välittää muista. Mutta ei kai rahakaan pelkoja poista ja sitä kautta elämään sisältöä luo.

Pelon poistaa kun sen on silmästä silmään kohdannut. Pahimman niistä. Sen mitä ei pitäisi tapahtua. Mikä ei tulisi olla mahdollista meidän medikalisoituneessa maailmassa. Oman lapsen kuoleman. Niin oli myös tämän ihmisen tapauksessa. Hänen tyttärensä oli kuollut. Mitä pelättävää sen jälkeen enää on?

Kun aidosti käsittää kuoleman olemassaolon, näkemys elämästä muuttuu. Kyllä minä vieläkin pelon tunnistan. Totta kai pelkään elävien lasteni puolesta. Kahden lapsen kuoleman jälkeen tunnistan hyvin sen pelkistetyn tosiasian, että mikä tahansa on mahdollista. Koska vaan kaikki voi muuttua. Mutta ennen sitä hetkeä, meillä on olemassa vain tämä todellisuus.

Se pelko mikä poistuu, on pelko elämää kohtaan. Pelko siitä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat. Tilalle tulee tietoisuus siitä, että mitä enemmän maalaamme mielissämme kauhukuvia siitä kaikesta mitä voi tapahtua, on se kaikki pois tästä hetkestä. Siitä, että syötän nuorimmalle kaurapuuroa, kuuntelen ekaluokkaisen koulupäivän kulkua, ihastelen lapseni urheilusuoritusta tai autan teiniäni englanninläksyissä. Näitä ainutlaatuisia hetkiä en saa takaisin, jos pelon kautta murehdin jo seuraavaa hetkeä. Pelko vie nautinnon arjen ainutlaatuisista hetkistä.

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. Tietääkö tästä päivästä ketkään muut kuin lapsensa menettäneet? Ehkä osa ihmisistä on asiasta kuullut, mutta arvelen, että eivät he siitä aidosti tiedä. On eri asia katsoa, kuin nähdä. Aivan kuten suuri osa ihmisistä, ei oikeasti tiedosta kuoleman olemassaoloa. Sitä totuutta, että se lopulta koskettaa jokaista. On helpompi kieltää vaikea asia, kuin kohdata se ja tehdä sen suhteen rauha itsensä kanssa. Sitä en osaa sanoa, kumpi tapa on parempi tapa elää. Sen saakoon jokainen itse ratkaista.

Kaksi kynttilää kuitenkin tänään sytytän. Toisen Akselille ja toisen Elinalle. Ei vain tänään, vaan vuoden jokaisena päivänä, on oikeasti kuolleiden lasten muistopäivä niille, jotka sen ovat kokeneet. Sillä niin vahvasti he ovat elämäni värittäneet. Avanneet portit sellaiseen todellisuuteen, jonka olemassaoloa en aiemmin tunnistanut. Jos joku muu juuri tänä päivänä, edes hetken verran, saa pienen ymmärryksen tästä todellisuudesta, on tavoite jo saavutettu. Verho toiseen todellisuuteen on hetkeksi raottunut ja ehkä pieni siemen ymmärrystä on juurtunut.

Mitä tapahtuu kun ei enää pelota? Sitten voi levollisena elää sitä hetkeä, joka on käsillä. Pelko kun ei elämän tapahtumaketjua miksikään muuta. Se vie pois kyvyn pois nähdä hetken kauneuden, vaikka juuri sytytetyn kynttilän liekeissä. Pienessä hetkessä on läsnä levollisuus ja sen onnistuu näkemään, jos ei anna pelon sitä peittää.

Ihmisen tukemisesta

"Sieltä ei nousta, sieltä nostetaan.", toteaa haastateltava Hesarin jutussa. Jäin miettimään tuota vertaistukitoiminnan kautta sen enempää ottamatta kantaa kyseisen nuoren miehen elämänvalintoihin.

Jossain vaiheessa "Käpy-urallani", joku lausui, ettei ole mitään järkeä jäädä makamaan tuen tarpeessa olevan kanssa samaan lätäkköön, vaan on parempi seistä vierellä ja koettaa nostaa toinen vähitellen ylöspäin. Näinhän se on. Mutta.

Aina on olemassa "mutta". Pimeimmällä hetkellä, synkimmässä surussa, sitä ei halua edes nousta ylös. Ei halua, eikä edes näe, mitään toivoa, ei mitään ylös nousemisen mahdollisuutta saati eteenpäin pyrkimistä. Sitä kun katsoo, että ei ole oikeutettu muuhun kuin makamaan kasvot alaspäin kuralammikkossa. Ei ole syytä saati halua nousta.

Silloin mielestäni voi käydä siihen viereen makamaan. Sillä hetkellä se on ainoa tapa, jolla voi saada yhteyden. Heiveröisen varmaankin, mutta jonkunlaisen siteen kuitenkin.

Ei pidä olettaa mitään. Ei pidä ajatella tietävänsä mikä on oikea tapa. Suruni alkutaipaleella Akselin jälkeen tunsin loukkaavaksi jopa sen, kun toinen lapsensa menettänyt sanoi antaneensa itselleen kolme vuotta aikaa surra ja toipua. Ja se oli riittänyt. Elämä näytti paremmalta. Ajattelin, että miten noin voi ajatella? Miten tuolla tavoin voi toimia? Ja millä oikeudella hän voi esittää, että minun pitäisi kolmen vuoden päästä nähdä kaikki toisin?

Eihän hän sitä esittänytkään. Hän vain jakoi oman tapansa toimia. Siinä lasikuvussa, jossa silloin elin, en vaan ymmärtänyt sitä. Kaikki mitä minulle sanottiin suodattuin suruni läpi ja sai merkityksen, jota sille ei ehkä oltu tarkoitettu.

Vaatii kärsivällisyyttä ja voimia ja hyvää itsetuntemusta olla surevan ihmisen lähellä. Vaatii elämänkokemusta, että osaa löytää sen olennaisen ja suodattaa pois epäolennaisen. Antaa loukkauksien ohittaa itsensä ja valua pois, kuin vesi hanhen selästä. Toisen ihmisen aito kohtaaminen edellyttää oman itsensä kohtaamista sitä ennen.

Kun on käynyt pohjalla, kun elämä on muuttunut mahdottomaksi, on todennäköistä, että henkilö, joka makaa vierelläsi, on myös käynyt siellä. Hän tietää, siis aidosti tietää, että elämä on vaikeaa. Hän ei välttämättä ymmärrä tapahtunutta, mutta hyväksyy kuoleman osaksi omaa elämäänsä. Hän ymmärtää elämää syvemmin kuin aikaisemmin ja hän tietää, että meissä kaikissa on sama ydin - kuorikerrokset ovat jokaiselle erikseen omiksi muovautuneet.

Tämä kaikki on tietysti vain minun näkemykseni - kuten sanoin, ei pidä olettaa mitään.

Ihmisarvo ja kansanryhmä

Kaiken lainsäädännön ja politiikan lähtökohta tulisi olla ihmisarvo. Sen sivuuttaminen tai kieltäminen on diktatuurin erityispiirre.

Tämä tuli mieleeni kuin seuraan viime päivien poliittista keskustelua. Selvennykseksi heti, en ole lukenut kohuttua KNL:n tavoiteohjelmaa. Siitä johtuen ja koulutukseni tuomana erityispiirteenä, täytyy sanoa, että en voi sitä myökään suoraan kommentoida. Toisen käden ja tässä tapauksessa median totuuden pitäminen oikeana, ei ole periaatteideni mukaista. Mutta muutama periaatteelinen ajatus näistä kirjoituksista, kuitenkin tulee mieleeni. Kaikki tämä suodattuu myös sen kautta, että toimin Suomen Punaisen Ristin humanitaarisen oikeuden kouluttajana ja saan näitä asioita usein pohtia kurssilaisten kanssa.

Olen jo aikaisemmin miettinyt poliittisia puheita kuunnellesani ja kirjoituksia lukiessani, että missä menee demokratian raja. Onko sitä edes olemassa? Ihmisillä tuntuu myös usein unohtuvan, että päättäjiksi ja sitä kautta lainsäätäjiksi valikoituvat ne, joita me sinne äänestämme. Demokratian perusajatus kai lienee, että kansanvallan kautta demokraattisesti valitut ihmiset edustavat enemmistöä koko kansasta.

Hypoteettisena ajatuskulkuna, jos demokrattisesti valikoituun enemmistöön valitaan ihmisiä, joiden arvomaailmassa käsitys oikeasta ja väärästä, on ihmisarvon vastainen, tuleeko tällaista lainsäätämistä enää hyväksyä? En minä tiedä. Viisaammat vastatkoon. Oma käsitykseni on, että mikä tahansa ei voi olla oikein, vain koska enemmistö niin katsoo. Lainsäädännön arvomaailman tulee mielestäni olla aina ihmisarvoa kunnioittava. Se on oikeus, jota ei voi lailla pois säätää.

Ihmisten elämää, sen käsikirjoitusta, sen tapahtumia, ei etukäteen voi säädellä. Kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Siitä voidaan keskustella mikä on oikea taho ja oikea tapa autaa. Myös siitä voidaan keskustella mikä on yksilön oma vastuu ja mikä on yhteiskunnan vastuu, mitä tulee säädellä ja mitä ei.

Mutta mitään keskustelua ei tule käydä unohtaen ihmisarvoa. Se on jokaisella sama. Riippumatta rodusta, ihonväristä, syntyperästä, kansallisesta tai etnisestä alkuperästä, uskonnosta tai vakaumuksesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai vammaisuudesta tai näihin rinnastettavista perusteista, jotka ryhminä mainitaan rikoslain 11 luvun 10 §:ssä. Pykälä, jossa säädetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Selvennykseksi niille, joille asia ei ole selvä. Aikaisemmin mainitsemani "humanitaarinen oikeus" tarkoittaa samaa kuin sodan oikeussäännöt. Ne ovat vähimmäissäännöt, joita on sodassa noudatettava. Sodan oikeussäännöt toimivat moraalisena mittapuuna sille, mikä sodassa on sallittua. Sen rikoslain luvun otsikko, jonka alla kiihottaminen kansanryhmää vastaan on kirjattu, on "Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan". Ehkä tuo kertoo jotain aiheen vakavuudesta ja siitä miltä arvopohjalta kyseinen säädös on säädetty.

Kun olen vanha...

Toivon, että pidät minua kädestä kiinni. Viet minut nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta. Tuet käsivarresta, kun askeleeni ei enää kanna. Olet tarvittaessa silmäni, kun katseeni ei enää kohdistu. Olet korvani, kun en enää kuule lintujen laulua.

Toivon, että jaksat minua vaikka en enää muista. Luet minulle uutiset ja muutaman sivun suosikki kirjastani. Viet minut kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan taiteesta.

Toivon, että kosketat minua. Istut vierelläni. Kerrot mitä sinulle kuuluu ja tuot elämän ääniä talooni.

Jos sinulla on lapsia, toivon, että he saavat juosta asunnossani ympäriinsä. Että annat heistä pursuavan energian vapaasti virrata luonani, etkä kahlitse heidän elämänvoimaansa.

Eniten kuitenkin toivon, että olet löytänyt oman tapasi elää. Että olet onnellinen siinä mitä teet. Et loukkaa muita, mutta et anna kenekään käyttää sinua hyväkseen. Että saat olla sinä itse ja olet siihen tyytyväinen.

Toivon, että osaat iloita. Että näet elämän kauneuden. Osaat kohdata ihmisen ihmisenä ja hymyillä joka päivä aivan pienillekin asioille.

Toivon, että olet saanut vahvuutta kestää elämän kolhut, koska niitä tulee. Toivon, että näet polun, joka on olemassa synkimmälläkin hetkellä. Toivon, että jaksat taistella kun sitä tarvitaan ja osaat luovuttaa, kun on sen aika.

Toivon, että osaat tuntea. Osaat ajatella. Osaat etsiä rauhoittavan hiljaisuuden sisimmästäsi. Toivon, että olet tasapainossa itsesi ja elämän kanssa.

Vaikka toivon paljon itselleni, toivon kuitenkin yli sen, että elät oman näköistä elämääsi omilla ehdoilla. Velvollisuuden tunteesta ei tule asioita tehdä, vaan omasta halusta.

Toivon, että haluat pitää kädestäni kiinni, sitten, kun olen vanha.

Vertaistukea, ei vertailua

Vertaistuki on kullanarvoista silloin kun se toimii. Silloin kun osapuolet tasavertaisina sekä kuuntelevat että tulevat kuulluksi. Kun kumpikin sekä ottaa että antaa, vaatimatta toiselta enempää kuin mihin toinen sillä hetkellä on valmis.

Kun toisen kertomusta ei arvoteta, vaan se otetaan vastaan sinä minä se on - lähimmäisen todellisena kokemuksena hänen omasta elämästään. Se ei ole minun kokemukseni minun elämästäni. Sitä ei tule arvioida minun elämäni lähtökohdista. Ei minun arvoistani. Ei minun määrittelemistä kriteereistä. Se ei ole minun elämäni. Minä en voi antaa omia työkalujani ja sanoa toiselle, että tämä on se tapa jolla sinun tulee edetä. Miksi minä olisin sen arvoinen, että minun tapani olisi se ainoa oikea?

Ulkoiset tunnusmerkit voivat olla samanlaisia. Objektiivisesti tarkastellen moni asia on samankaltainen. Silti kahta tai useampaa elämää ei voi verrata ja arvottaa toisen kokemus esimerkiksi rankemmaksi kuin toisen. Ei ole olemassa objektiivista mittatikkua, jolla voi laittaa ihmisten kokemusmaailman järjestykseen. Ihmisen ajattelu- ja kokemusmaailma ei ole tieteellisesti mitattavissa.

Joskus kuitenkin kuulee, että vertaistuki menee vertailuksi. "Et sinä voi tuntea yhtä suurta tuskaa kuin minä, koska sinun kokemuksesi, ei vedä vertoja minun kokemukselleni." Tai ajatusmaailma siitä, "että miten sinä elvielä viitsit valittaa ja surra, minä olen kokenut paljon enemmän, ja olen jo päässyt näin pitkälle."

Miksi ihmisen pitää vertailla sen sijaan, että tukisi? Mikä on se voima, joka pistää liikelle tämän ketjun?

Joskus ajattelen, että näillä ihmisillä on jokin sisimmissään vielä rikki. Joku sielun sopukka, joka vaatii eheytymistä. Aivan kuin muiden kokemus, jollainlailla mitätöisi heidän omansa. Tätä vastaan tulee puollustautua ja silloin vertailu toimii aseena.

Itsekin alussa etsin täysin samanlaista kokemusta kuin mitä itselläni oli ollut. Ajatusmaailma, ei tuo voi tietää, koska hänen lähtökohtansa on erilainen, oli vallalla aluksi. Kyse ei ollut kokemusten arvottamisesta eri arvoiseksi, vaan siitä, että epätoivoisesti toivoin, että joku olisi kokenut täysin saman ja osaisi kertoa minulle, miten elämän jatkuminen sen jälkeen ylipäätään on mahdollista.

Totuus on, että ei kenelläkään ole täysin samanlaista kokemusta. Mutta ei se haittaa. Ihmisyyden ydin on silti yhtälainen. Erilaisuus on loppujen lopuksi samanlaisuutta eri muodossa tarjoiltuna. On vahvistavaa jakaa kokemuksia eri näkökulmista asiaa katsovien ihmisten kanssa. Se antaa omalle kokemukselle erilaisen tarkastelukulman, jotain joka voi juuri sillä hetkellä olla se ratkaiseva eteenpäin vievä askel.

Mutta on hyvä muistaa, että välillä on hyvä astua vertaistuen ulkopuolelle. Uskaltaa nähdä maailma myös toisesta näkökulmasta. Sillä vertaiset he ovat aina olemassa. Kuin hiljainen tukimuuri, jonka olemassaolon tietää, vaikka sitä ei juuri tässä hetkessä tarvisikaan ja se on tukea parhaimmillaan.

Kunpa joskus ymmärtäisin

Aurinko siivilöityy kauniisti vaahteran lehtien läpi. Hautajaisista on yhdeksän vuotta.

Istutan syyskukan lasteni haudalle. Katselen oravaa, joka istuu pienen matkan päässä olevan hautakiven päällä. Hetki on pysähtynyt. Kaikki on aivan hiljaista. Kohotan katseeni ja toivon, että joskus voisin ymmärtää. Että joskus saisin vastauksen. Kaikkialla on hiljaisuus. Hyvä hiljaisuus.

Mietin, että olisi helpompaa, jos ei olisi kysymyksiä. Ei olisi mietteitä, jos oma totuus olisikin se, että kaikki loppuu kuolemaan. Elämä oli siinä lyhyessä hetkessä, muuta ei ole, ei koskaan tule olemaan. Olisiko se helpompaa, jos hyväksyisi sen totuuden, että kaikki onkin tässä näkyvässä maailmassamme. Olisiko helpompaa, jos ei kysyisi, että "miksi", ei kyseenalaistaisi mitään, antaisi vain kaiken olla? Pysäyttäisi ajatustenjuoksun ja hukuttaisi mielensä tämän elämän kiireillä ja työntäisi mietteet jostain suuremmasta pois. Ainakin se olisi yksinkertaisempaa.

Ehkä on niin, että kuoleman edessä valot ja varjot erottuvat paremmin, koska ihminen kaipaa vastauksia. Ehkä hiljaisuus on syvempää, koska ihminen ei suostu hyväksymään lopullisuutta. Ehkä ihminen etsii ja näkee sen mitä haluaa, suojellakseen itseään. Nähdäkseen edes pienen toivon pilkahduksen synkimmällä hetkellään. Ehkä mitään ei ole, vaan ihminen luo kaiken mielessään, jotta jaksaisi synkimpien hetkien yli.

Voihan se niinkin olla. Voihan olla, että se pyhyys, joksi Akselin hautajaisten kanttori, siunaustilaisuuden ilmapiirin luonnehti, olikin vain hänen oman mielensä tuottama illuusio. Se, että hän hautajaisten jälkeen soitti ja kertoi tuntemuksistaan, olikin ehkä hänen oman mielensä suojakeino lapsen hautajaisissa. Voi olla, että näin on.

Tai sitten ei. Ehkä auringon valo näyttää kirkkaammalta, koska se oikein katsottuna sitä on. Ehkä hiljaisuus on hyvä ja rauhoittava, koska se oikein kuunneltuna sitä on. Ehkä joku on vierellä, koska pysähtyneenä siltä tuntuu. Ehkä se kun sulkee silmänsä ja tuntee kosketuksen, onkin totta, koska kaiken turhan poistuessa jäljelle jää vain puhdas aito sisin, jonka löytäminen vaatii täydellisen hiljentymisen. Ehkä näin on.

Kunpa joskus ymmärtäisin. Kunpa joskus tietäisin. Kunpa joskus saisin vastauksen. Siihen asti kuuntelen hiljaisuutta ja etsin edelleen vastausta.