Puuenkeli

Satoi lunta. Hiljalleen. Aivan kuin filmeissä, joissa perhe odottaa ihanaista joulua. Kävelin pimeässä kaupungin katuja. Katsoin jouluvaloja. Tarkastelin aikuisia, jotka kiireissään pyyhälsivät ohitseni. Tavoitin muutaman lapsen katseen, sen odotuksen ja jännityksen, joka joulun odotukseen kuului.

Pyyhin kyyneleen kasvoiltani. Onneksi kukaan ei näe sitä tässä joulun alusajan kiireessä. Ei kukaan pysähdy katsomaan. Ei niinkään, että kyyneleitäni häpeäisin. Ei niin, että pyrkisin ne peittelemään, kenties kätkemään tunteeni. Ei kyse ei ole siitä.

Olen vain kyllästynyt selittämään. En jaksa kertoa, että juhlapyhät koskettavat minua sielun pohjasta asti. Muistan aina sen, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi.

Sinä vuonna mietin, miksi en saa viettää joulua lapseni kanssa. Miksi en saa katsoa jouluiloa hänen silmistään? Miksi en saa muistaa häntä joululahjalla? Miksi kaikki tämä on viety minulta pois?

Silloin tarpoessani pakkasessa kävelin pienen lahjaliikkeen ohi. Sen ikkunassa oli kauniita puuenkeleitä. Pysähdyin niitä katsomaan. Aivan kuin ne olisivat tehty juuri minulle ja lapselleni. Seisoin ja tuijotin. Lämpimät kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Kuka minua oikeasti estää? Kuka sanoo, etten saa lastani lahjalla jouluna muistaa? Kuka nämä säännöt on tehnyt? En minä ainakaan.

Kävelin kauppaan sisään. Kokosin itseni. Poimin kauneimman enkelin hyllystä ja pyysin myyjä paketoimaan sen mahdollimman kauniisti.

Siitä tuli lahja, joka helpotti oloani hieman. Edelleen asetan tuon enkelin joulupöydälleni kunniapaikalle. Viereen laitan isosiskojen itse tekemät kynttilät. Ne, jotka on tehty pikkuveljelle ja -siskolle. Heille, jotka eivät enää ole keskuudessamme. Ne kynttilät, joita en voi polttaa, koska pelkään muistojen katoavan. Tiedän, ettei näin tulisi käymään, mutta jostain vähästä konkretiasta haluan silti pitää kiinni. Minun perinteeni ovat omani. Ne auttavat eteenpäin edes hetken joulun hiljaisuudessa. Levollista joulunaikaa kaikille.