tiistai 17. syyskuuta 2013

Ihmisen tukemisesta

"Sieltä ei nousta, sieltä nostetaan.", toteaa haastateltava Hesarin jutussa. Jäin miettimään tuota vertaistukitoiminnan kautta sen enempää ottamatta kantaa kyseisen nuoren miehen elämänvalintoihin.

Jossain vaiheessa "Käpy-urallani", joku lausui, ettei ole mitään järkeä jäädä makamaan tuen tarpeessa olevan kanssa samaan lätäkköön, vaan on parempi seistä vierellä ja koettaa nostaa toinen vähitellen ylöspäin. Näinhän se on. Mutta.

Aina on olemassa "mutta". Pimeimmällä hetkellä, synkimmässä surussa, sitä ei halua edes nousta ylös. Ei halua, eikä edes näe, mitään toivoa, ei mitään ylös nousemisen mahdollisuutta saati eteenpäin pyrkimistä. Sitä kun katsoo, että ei ole oikeutettu muuhun kuin makamaan kasvot alaspäin kuralammikkossa. Ei ole syytä saati halua nousta.

Silloin mielestäni voi käydä siihen viereen makamaan. Sillä hetkellä se on ainoa tapa, jolla voi saada yhteyden. Heiveröisen varmaankin, mutta jonkunlaisen siteen kuitenkin.

Ei pidä olettaa mitään. Ei pidä ajatella tietävänsä mikä on oikea tapa. Suruni alkutaipaleella Akselin jälkeen tunsin loukkaavaksi jopa sen, kun toinen lapsensa menettänyt sanoi antaneensa itselleen kolme vuotta aikaa surra ja toipua. Ja se oli riittänyt. Elämä näytti paremmalta. Ajattelin, että miten noin voi ajatella? Miten tuolla tavoin voi toimia? Ja millä oikeudella hän voi esittää, että minun pitäisi kolmen vuoden päästä nähdä kaikki toisin?

Eihän hän sitä esittänytkään. Hän vain jakoi oman tapansa toimia. Siinä lasikuvussa, jossa silloin elin, en vaan ymmärtänyt sitä. Kaikki mitä minulle sanottiin suodattuin suruni läpi ja sai merkityksen, jota sille ei ehkä oltu tarkoitettu.

Vaatii kärsivällisyyttä ja voimia ja hyvää itsetuntemusta olla surevan ihmisen lähellä. Vaatii elämänkokemusta, että osaa löytää sen olennaisen ja suodattaa pois epäolennaisen. Antaa loukkauksien ohittaa itsensä ja valua pois, kuin vesi hanhen selästä. Toisen ihmisen aito kohtaaminen edellyttää oman itsensä kohtaamista sitä ennen.

Kun on käynyt pohjalla, kun elämä on muuttunut mahdottomaksi, on todennäköistä, että henkilö, joka makaa vierelläsi, on myös käynyt siellä. Hän tietää, siis aidosti tietää, että elämä on vaikeaa. Hän ei välttämättä ymmärrä tapahtunutta, mutta hyväksyy kuoleman osaksi omaa elämäänsä. Hän ymmärtää elämää syvemmin kuin aikaisemmin ja hän tietää, että meissä kaikissa on sama ydin - kuorikerrokset ovat jokaiselle erikseen omiksi muovautuneet.

Tämä kaikki on tietysti vain minun näkemykseni - kuten sanoin, ei pidä olettaa mitään.

1 kommentti:

  1. Jälleen kerran on niin helppo lukea tekstiäsi. Näkemyksesi liippaa niin läheltä omaani. Sinä ikäänkuin puet sanoiksi omat ajatukseni.

    VastaaPoista