Vihdoinkin syksy. Illat ovat tummia ja luonto rauhoittuu. Lunta sataa hiljalleen ja ihmiset kääriytyvät kaulahuiviensa suojaan. Miten helpottavaa. Ei tarvitse iloita lämmöstä, kohdata valoa ja maksimoida ulkonaolo aikaa. Ei tarvitse jaksaa hymyillä vastaantulijoille, ei osallistua sosiaalisiin tapahtumiin eikä varastoida jokaista auringonsädettä iholleen.
Saa vain olla. Kääntyä sisäänpäin. Kohdata pimeys, joka vetää vertoja oman surun syvyydelle. Saa kulkea ulkona kenenkään häiritsemättä. Ei tarvitse kohdata ketään. Ei teeskennellä mitään. Voi jopa itkeä syksyn synkkyydessä eikä vastaantulija huomaa mitään.
Akseli kuoli kesällä. Heinäkuussa, luonnon ollessa elävimmillään. Kesän vihreys vaihtui surun värittämäksi pimeydeksi. Silloin toivoin vesisadetta, myrskytuulta, mitä tahansa luonnonvoimaa, joka vastaisi mielialaani. Kuinka lohdullista tuolloin olikaan syksyn pimenevät illat. Se kuinka sai kadota aivan luvalla pimeyden turvalliseen syleilyyn. Käpertyä omaan itseensä ja kuunnella suurta hiljaisuutta. Kohdata jotain, jonka olemassaolon tunteminen, vaatii suurta levollisuutta ympärilleen.
Yhä edelleen yhdeksän vuoden jälkeen syksy tuo lohdun. Vaikka nautinkin jo kesistä, on syksyllä helpompi hengittää. Kynttilänvalossa on pieni toivo, joka on kuitenkin niin suuri, että se tarvittaessa valaisee koko tilan. Ei tarvita mitään kovin suurta voidakseen iloita jostain aivan pienestä. Silloin kuin siihen on tarpeeksi voimia. Ei hetkeäkään aikaisemmin.
Elina kuoli helmikuussa. Talven pimeydessä. Kuljin pitkin merenjäätä ja ihmettelin tähtitaivaan suuruutta ja äärettömyyttä. Sain kulkea pimeydessä lumen narskuessa kenkien alla. Kukaan ei nähnyt, kukaan ei kuullut. Halusin ja sain olla yksin. Minä vastaan maailmankaikkeus. Kaikessa hiljaisuudessa.
Silloin kevään vähitellen mukanaan tuoma valo, toi lohdutuksen, päinvastoin kuin isoveljen tapauksessa. Puhkeavat koivun lehdet ja lumen alta väkisin läpitulevat leskenlehdet osoittivat elämän voiman. Sen, että jokaisen pimeän hetken jälkeen tulee valo, halusin tai en. Sen, että jotta tähdet voisivat loistaa, tarvitaan pimeyttä.
Olen oppinut nauttimaan jokaisesta vuodenajasta, mutta niiden merkitys on kuoleman kokemisen jälkeen muuttunut. Syksy - se on suosikkini. Sytytän jälleen kerran kynttilän lapsilleni, sekä eläville että kuolleille. Sen liekki valaisee parhaiten pimeydessä, lumihiutaleiden hiljailleen maalatessa mustan maanpinnan valkeaksi.
