Mitä sitten tapahtui?

Ihmisille on iskostunut käsitys suruvuodesta. Kun aika on vuoden verran menetyksen jälkeen kierähtänyt eteenpäin, on koettu yhden kerran rakkaan syntymäpäivä, joulu, äitien- ja isänpäivä sekä muut merkitykselliset päivämäärät. Sitten pitäisi helpottaa ja elämän jatkua eteenpäin aivan kuin ihmisen ajattelumaailma olisi automaattisesti lineaarinen, kuten kauniit matemaattiset suorat.

Tosiasiassa sen täysin värähtelemättömän viivan näkee surun kanssa vain silloin, kun rakkaasi on lakannut hengittämästä ja sairaalan monitori piirtää hetken yhtäjaksoista janaa, kunnes sairaanhoitaja ymmärtää painaa off-näppäintä. Valvontaa ei enää tarvita.

Oikeasti suru on kuin spiraali. Se kiertää ydintään koko ajan. Välillä se on siitä kauempana ja välillä todella lähellä. Se ei noudata da Vincin kultaisen leikkauksen kaltaista harmoniaa, vaan poukkoilee mielen määrin kaaosteorian tavoin ennalta-arvaamattomalla tavalla ytimensä ympärillä.

Hän, joka menetystä ei ole kokenut, ei voi tietää, että jokainen juhlapyhän lähestyminen on vaikeaa. Se, ettei voi viettää hetkiä yhdessä ja antaa lahjaa rakkaimalleen. Se, kun pöydästä puuttuu yksi. Se, kuinka lapset esiintyvät juhlissa, mutta yksi on aina poissa. Kuinka muut ikätoverit varttuvat ja mielessä on hän, jonka pitäisi seistä tuossa rinnalla.

Mihin perustuu se käsitys, että vuodessa kaiken tuon pitäisi olla poissa? Se, että tuossa ajassa pitäisi voida sanoa selviytyneensä surusta. Ei surusta selviydytä. Sen kanssa opitaan elämään. Tämä tarkoittaa sitä, että kuolleet elävät ja varttuvat siinä rinnalla. He eivät katoa. He eivät unohdu. Eikä heidän pitäisi niin tehdäkään.

Sillä minkälainen olisi todellisuus, jossa menehtyneet katoaisivat mielestämme tietyn ajan jälkeen? Miten silloin oppisimme näkemään oman ja muiden elämän arvokkuuden? Miksi kenenkään pitäisi unohtaa? Elämän värit, kun näyttäytyvät kirkkaampana kuoleman kohtaamisen jälkeen.

Miten sitten pitäisi suhtautua ihmisiin, jotka ihmettelevät, ettenkö vieläkään ole unohtanut? Jotka edelleen päästävät suustaan sammakoita, jotka voivat loukata ja kuvastavat ennen kaikkea tietämättömyyttä.

Juuri näin ajattelen. He eivät tiedä. Ajattelen, ettei heidän tarkoituksenaan ole loukata. He todennäköisesti suojelevat itseään totuudelta. Siltä väistämättömältä tosiasialta, että myös heidän ja heidän läheistensä elämä on rajallinen. Kun jonkun asian kieltää, sitä ei tarvitse tietoisesti kohdata. Ja kun kohtaamista ei tapahdu, voi jatkaa elämäänsä ajatellen lineaarisen suoran jatkuvan päättymättömänä. Ei liene minun tehtäväni rikkoa tätä pilvilinnaa.

Joskus kuitenkin toivoisin hieman enemmän kunnioitusta toisen elämän kokemuksille. Meillä kenelläkään kun ei liene hallussaan yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta. Sen joka muuta väittää, tulisi pystyä se todistamaan. Ja näin ei tässä elämässä ole. Sitä odotellessa kaikille kaunista joulunalusaikaa.

Niin kauan kun on elämää...

Mikä on murheen ja surun objektiivinen mittari? Sitä mietin välillä, kun kuuntelen eri ihmisten tarinoita elämästään. Sellaista ei ole. Kukin kokee asian yksilöllisesti. Murhe on aina murhe sen kokevalle, vaikka ulkopuolisista toiselta tuntuisi. Insinööritiede ja -maailma jää tässä arvionnissa kakkoseksi. Mittatikkua kun ei ole olemassa.

Joskus mietin, että auttaako itse kokemani kokemukset paremmin ymmärtämään ihmisiä. Ehkä jotenkin asettumaan heidän asemaansa ja näkemään asiat heidän näkökulmastaan. Kyllä ja ei. Tuo edellinen kun ei kohdallani tarkoita sitä, että hyväksyn ehdoitta heidän käsittelytapansa ja reaktionsa asiaan.

Sitä kun välillä tekisi mieli sanoa, että muuta asioita valittamisen sijaan. Niin kauan kun on elämää, on toisin toimisen mahdollisuus. Ei tarvitse jäädä murheeseen makaamaan ja ihmetellä kun ihmiset kävelevät yli. Niin kauan kun on elämää, pystyy keskustelemaan asioista. Jos puhe ei auta ja toinen osapuoli ei suostu yhteisiin ratkaisuihin, on turha tuuleen huudella, vaan jatkaa eteenpäin. Kenekään elämää ei ole tarkoitettu tuhlattavaksi väliinpitämättömien ja ajattelemattomien ihmisten kanssa kahnaamiseen.

Niin kauan kuin on elämää, voi muuttaa omaa käyttäytymistään. Voi muuttaa omaa näkemystään, voi muuttaa omaa itseään. Niin kauan kun on elämää, voi löytää oman arvonsa. Nähdä oma ainutlaatuisuutensa ja se, ettei oman sisäisen valon löytyminen, ole muiden sanomisista ja arvosteluista kiinni.

Niin kauan kun on elämää, on mahdollista erottaa toisistaan asiat ja ihmiset. Nähdä, että ilkeän asian, pahan sanomisen tai lyttyyn lyömisen takana, on aina ihminen, jolla on itsellään vaikeuksia oman elämänsä kanssa. Joko tiedostettuja tai tiedostamattomia.

Niin kauan kun on elämää, voi ja pitää ymmärtää, ettei vastuuta toisen aikuisen elämästä pidä ottaa. Jos toinen haluaa nähdä asioista vaan huonot puolet, katsoa vain varjoja, suostumatta näkemään aurinkoa, on se hänen valintansa. Niin kauan kun on elämää, kukin tekee omat valintansa ja välttäköön jokainen edellyttämästä, että muut valitsisivat samoin. Jokainen takoo rautansa haluamallaan tavalla.

Nämä mietteet tulee usein mieleeni miettiessäni kohdalleni osuvia lasten kohtaloita. Kuinka sydämestä toivonkin vanhempien näkevän omien ongelmiensa yli ja kääntävän katseensa lapsiinsa. Heillä kun vielä lapset ovat. Monella ei näin ole. Niin kauan kun on elämää, voidaan laivan kokka ohjata toisaalle.

Kun ei ole enää elämää, katoaa koko meri ja sen pienet purret. Pitäisi muistaa elää, niin kauan kun siihen mahdollisuus annetaan. Ja pitäisi muistaa, että niin kauan kun on elämää, on vastuu siitä elämästä, jonka on tähän maailmaan saattanut.

Yhteisöllisyyttä vai pikkumaisuutta?

Elämässä, jossa on neljä elävää lasta, mies joka tekee iltatöitä ja itse on yksityisyrittäjä, joutuu tasaisesti tekemään erilaisia järjestelyjä, jotta asiat toimivat. Perjantaina oli yksi sellainen tilanne.ästä johtuen meidän neiti kolmetoista vee, joutui hetken pitämään herra kuusveetä ja neiti kaksveetä jumppasalilla. Ei suositeltavaa, mutta muuten en vaan saanut aikatauluja ja logistiikkaa siltä päivältä toimimaan.

Kun ajoin koulun pihaan, jossa jumppaharjoitukset olivat, oli salin sisäänkäynti kansoitettu noin kymmenellä nuorella. Yksi oli kiivennyt oven yläpuolella olevan katoksen päälle, toinen oli sinne menossa ja muut kannustivat ja hengailivat oven liepeillä. Siis sen sisäänkäynnin edessä, josta alle kymmenenvuotiaiden tyttöjen oli tarkoitus käydä sisään ja ulos.

Ajoin oven eteen ja laitoin pitkät päälle autossani nähdäkseni tilanteen. Marraskuussa kun on jo ihan säkkipimeää puoli viiden aikoihin. Nousin autosta ja pyysin poikia tulemaan alas katoksen päältä. Sanoin, että jos haluavat kiipeillä niin vieressä on siihen tarkoitukseen rakennettuja telineitä.

Nuoret tuijottivat minua, kun avaruudesta pudonnutta olentoa. En tiedä, ehkä heitä ei ennen ollut siinä paikassa komennett, koska hämmästyksekseni pojat kapusivat alas katolta.

Soitin voimistelusalin ovikelloa ja ovi avattiin minulle. Kun olin vetämässä ovea perässäni kiinni, tunki joku sankareista vähintään kokoa 43 olevan kenkänsä oven väliin ja oli tulossa sisään saliin. Pyysin ystävällisesti tätä tulevaisuuden toivoa poistamaan mononsa, jotta voin sulkea oven.

Tämän jälkeen he roikkuivat ovenkahvassa toisella puolella ja sain kiskaista kunnolla, jotta ovi lukkiutui. Sisällä salissa oli siis tyttöjä iältään korkeintaan kymmenen vuotta ja heidän nuoria teinivalmentajia.

Puin nuorimmaiseni päälle ja pukuhuoneessa seisoi seitsemänvuotias tyttö, joka ei uskaltanut mennä ulos salista nuorison hengailessa siinä ulkopuolella. Pyysin neitokaista odottamaan, että saan juniorini puettua niin ja voin tulla ulos yhdessä hänen kanssaan.

Tänä aikana nämä Suomen tulevaisuudenrakentajat rimputtivat salin ovikelloa yhtäsoittoa koko ajan häiriten voimistelijoita.

Astuin salista ulos yhdessä omien lasteni sekä ylimääräisen neitin kanssa. Tyttönen juoksi nopeasti ulkopuolella odottavan vanhempansa autoon ja minä jäin juttelemaan nuorten kanssa. Heidän määränsä oli tänä aikana lisääntynyt sillä mikä onkaan parempi paikka viettää perjantai-iltaa kun paikallisen ala-asteen piha?

Pyysin nuoria poistumaan ja jättämään tytöt rauhaan. Sanoin myös näille joidenkin vanhempien kullannpuille, että annoin tytöille salissa ohjeen soittaa poliisille, jos häirintä jatkuu. Pienen ystävällisen keskustelun ja sen jälkeen kun muutama huomiota vaille jäänyt yksilö esitti minulle voimistelutemppuja nämä tulevaisuudentoivot poistuivat paikalta.

Jäin vielä hetkeksi neiti kaksveen ja herra kuusveen kanssa sysipimeään pihaan ihan vaan varmistaakseni, että nuorukaiset eivät palaa paikalle. Mietin, että vaikka monen mielestä kyse oli normaalista nuorten toiminnasta, niin aidosti tilanne pelotti sisälläolevia jumppareita. Oli hyvä, että tulin paikalle. Ehkä loukkasin jonkun paikalla olleen kullannupun vanhempia, komentamalla heidän jälkeläisiään. Mutta loppujen lopuksi kenellä kasvatusvastuu tällaisissa tilanteissa on? Mielestäni ihan jokaisella.

Tein ilmeisesti kuitenkin jonkinlaisen positiivisen vaikutuksen, kun seuraavana päivänä kaupassa käydessäni yksi näistä paikalla olleista vesoista tunnisti minut ja tervehti iloisesti. Ei ilmeisesti ollut kuitenkaan kovin traumaattinen kohtaaminen täti-ihmisen kanssa tällä klopilla.

Ovatko he kaikki isiä?

Isä odottelee sängyssä. Kuulee rapistelun ja touhuamisen keittiössä. Kääntää kylkeään ja näyttää nukkuvalta. Pian H-hetki on käsillä. Kahvia ja kakkua sänkyyn. Itsetehdyt kortit ja lahjat ojennetaan pienin käsin ja ylpein mielin. Miten mukavaa onkaan peuhata yhdessä vanhempien suuressa sängyssä ja katsoa kuinka tyytyväinen isä on saatuaan rakkaudella tehdyt lahjat avattua.

Todellisuutta osassa perheitä. Mutta vain osassa. On perheitä missä ei ole isää ja perheitä, joissa on isä, mutta ei lasta.

Miten syvältä kalvaakin juhlapyhät perheissä, joissa lapsi on poissa. Joka puolelta syydetään markkinamiesten toimesta idylliä siitä miten kaikki tulisi olla. Miten isää tulee muistaa milloin milläkin kalsaripaketilla tai uudella partakoneella. Miten isänpäivä ei ole mitään ilman perheen yhteistä lounasta, iltapäiväkävelyä ja harmonista iltahetkeä yhteisen ajanvietteen kanssa. Tekisi vaan mieli sulkea silmät ja huutaa: "Ettekö te ymmärrä? Lopettaako jo!, Isyyttä ei rahalla osteta."

Todellisuudessa katse siirtyy lapsen tyhjään sänkyyn, kehtoon, jota ei koskaan keinutettu, vaunuihin, joita ei koskaan työnnetty. Kaikkiin niihin unelmiin, jotka hetkessä muuttuivat painajaisiksi. Esiin nousee kysymys, olenko isä ollenkaan? Sain tuntea jonkilaisen aavistuksen mitä voisi olla, mutta ennenkuin sain lapseni vahvoille käsivarsilleni, hänet riistettiin toiseen todellisuuteen. Mikä minä nyt olen?

En pystynyt suojelemaan lastani. En auttamaan lapseni äitiä. Seurasin raskautta sivusta, odotin vuoroani. Kyllä minullakin on tehtäväni syntyvän lapsen elämässä. Niin olikin, mutta ei se miksi sen kuvittelin. Minun tehtäväkseni tulikin tukea, kannatella, ja hoitaa käytännön järjestelyt. Saatoin lapseni hautaan ja kannattelin äidin surun läpi. Olenko isä ollenkaan? Mitä minä isyydestä tiedän, kun kokemukseni on kuolleen lapsen viimeiselle matkalla saattaminen? Olen saanut koskea kylmää otsaa, silittää hentoja haituvia, en enempää enkä vähempää. Se on siinä, mutta siinä on kaikki.

Saanko surra? Mitä minä suren? Lapsi ei kasvanut sisälläni. Minä odotin. Seurasin sivusta. Rakensin mielessäni kuvitelman siitä miten leikkaan napanuoran, kylvetän, vaihdan vaipan. Tunsin jo kuinka työnsin vaunuja, pidin kiinni kädestä ensiaskeleet, opetin ajamaan ilman apupyöriä, nikkaroin puuveneen, sidoin luistimennarut ja päästiin ensi kertaa irti kädestä, kun omat taidot kantoivat. Olin ylpeä. Minä saatoin tämän pienen ihmistaimen elämäntaipaleelle. Annoin hänelle kaiken sen tiedon ja tuen minkä hän tarvitsee navigoidakseen myrskyjen lävitse. Kaiken tämän kuvittelin ja paljon muuta. Nyt ei ole kuin tyhjäksi tehdyt unelmat jäljellä ja edessä muuttunut ajanlasku.

Mitä merkitystä on sillä saako aamulla sänkyynsä uuden kirjan tai tohvelit? Tärkeintä, että sinne saa lapsensa. On monta isää, jotka eivät tänään saaneet. Sillä kyllä, isiä he ovat. Ovat jokaisella solullaan. Ehkä enemmän kuin ne, jotka edes tänään viettävät hetken lapsensa kanssa ajatukset kuitenkin jossain muualla.

Nämä unohdetut isät sytyttävät kynttilän poismenneelle lapselleen tänään ja kantavat heitä ikuisesti sydämessään - sillä he tietävät mitä aito isänrakkaus on ja miten ainutlaatuista on se, että sen voisi sydämestään lapselleen näyttää. Ei vain tänään, vaan joka päivä.

Pyhäinpäivä halloweenin varjossa

"Miksei meillä vietetä halloweenia", kysyi joku lapsistamme vuosia sitten. Kysyin, että mitä hänen mielestä silloin oikein juhlitaan. Eihän lapsi sitä tiedä ja eikä liene tarpeellista selittää tämän juhlan perinteitä, jotka juontavat juurensa uskomukseen tämän maailman ja yliluonnollisen maailman välisten rajojen katoamiseen sekä siihen kuinka uskottiin, että henget saattoivat näihin aikoihin yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen.

Lapsista kyse on tietenkin jännästä pukeutumisesta ja rajojen etsimestä pelottavien asioiden kanssa turvallisessa ympäristössä. Silti minun on jotenkin vaikea hahmottaa, että miksi tämä amerikkalainen juhlatapa, pitää väkisin tuoda tänne Pohjolaan. Kysehän on tietenkin kaupallisuudesta. Rahahan se on, joka pitää kaupat auki esimerkiksi itärajallamme auki pyhäpäivinä. Yhtään venäläisten tuomaa euroa ei saa päästää pois kaupungista. Ei tässäkään asiassa sen kummallisemmasta asiasta ole kyse.

Pyhäinpäivä keskellä syksyn pimeyttä on tarkoitettu vainajien muistelemiseen. Tarkoitus on kunnioittaa heidän muistoa ja toivottavasti sitä kautta hahmottaa oman elämän ainutlaatuisuus. Kun kuoleman on kohdannut läheltä, pystyy helpommin näkemään ihmisyyden ytimen. Se, että vuodessa on olemassa yksi päivä sille, että käännetään katse toiseensuuntaan jatkuvan eteenpäin juoksemisen sijasta, on vähintäänkin se pieni retriitti, jonka jokainen ihminen hetkittäin tarvitsisi.

Kyllä meillä saa viettää halloweenia. Naamiaisasut on tehty ja lapset ovat kavereiden kanssa juhlineet. Tämän riehakkuuden keskellä toivon kuitenkin voivani siirtää lapsilleni myös sen hiljaisuuden ja kunnioituksen tunteen, joka tähän pyhään liittyy. Toivon, ettei ihan jokaista pyhää muutettaisi markkinatalouden ehdoilla toimivaksi suureksi showksi. Jotta arjen arvon ymmärtää, tulee se rytmittää pyhillä. Nähdä, että juhlat ovat muutakin kuin kaupallisuuden määrittelemä ostosrytmejä. Siksi tänäkin vuonna käymme sytyttämässä kynttilät hautausmaalla ja kerron miksi pyhäinpäivää vietetään – halloweenin tarkoitus jäänee edelleen hämäräksi.