Hevosurheilukeskuksesta

Vaasan alueen hevosurheilukeskus on vastatuulessa. Syynä täysin järjenvastainen budjetointi. Jos ja kun jo muutama vuosi sitten tehdyn selvityksen lopputulos oli, että keskuksen rakentaminen maksaisi noin yhdeksän miljoonaa euroa, miten joku ylipäätään voi ajatella, että urakasta selvittäisiin alle kolmella miljoonalla eurolla? Ei tarvitse olla talousnero nähdäkseen, ettei yhtälö täsmää.

On surullista, jos keskuksen rakentaminen pysähtyy, johtuen kyseisestä asiasta. Tästä kärsivät eniten lajin tuhansissa laskettavat harrastajat, joilla ei budjetoinnin kanssa ole mitään tekemistä. Hevosurheilukeskukseen on tarkoitus sijoittaa sekä ravitoiminta että ratsastuskeskus. Ravit ja ratsastus ovat kaksi eri lajia. Yhteistä niille on hevonen, muuten voidaan puhua täysin eri toimintamuodoista.

Raveissa liikkuu aivan erilaiset rahasummat palkintorahojen muodossa ja veikkauksen kautta, kuin ratsastuksessa. Ravit ovat miehinen urheilumuoto ja ratsastus taas naisten ja tyttöjen kansoittama. Totta kai poikkeuksia löytyy, mutta tämä on perusjakauma.

Väitän, että tästä "naiseudesta" johtuu osittain se, että ratsastus lajina on jäänyt kunnallisessa päätöksenteossa muiden lajien jalkoihin. Naiset eivät samalla tavalla vaadi kuin miehet ja heidän harrastustoimintansa nähdään erilaisessa valossa kuin miesten. Kyse on "puuhastelusta", ei vakavasti otettavasta kilpaurheilusta, jossa voidaan päästä maailmanhuipulle. Kaikki kunnia vaan kaikille maailman valloittaneille maakunnan jalka- ja jääkiekkoilijoille sekä muiden valtalajien harrastajille.

Vaasan lähialueella on vilkasta ratsastustoimintaa. Se on hajaantunut ympäri maakuntaa ja pyörii harrastajien omilla rahoilla. Kunnalliset satsaukset lajiin ovat olemattomat. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa hevosurheilua ja ratsastusta katsotaan vinkkelistä, joka Suomessa tuntuu unohtuvan. Nimittäin nuorten ja lasten näkökulmasta.

Itse olen huomannut, etten löydä lapsilleni paikkaa, jossa he voisivat harrastaa ratsastusta asiantuntevassa opetuksessa tavoitteellisesti. Tosin kuin esimerkiksi jalkapallossa ja jopa telinevoimistelussa, jossa jokainen harrastaja huomioidaan hienosti yksilönä ja tosissaan. Näin ei voida sanoa ratsastuksen kohdalla. Alkeet kyllä oppii, mutta entä siitä eteenpäin?

Se, että kunta aikaansaisi puitteet, joissa tämä tärkeä nuorten toiminta mahdollistuisi, ilman välitöntä satsaamista omaan poniin, olisi sijoitus tulevaisuuteen. Sillä sekä tuettaisiin loistavaa harrastusta, joka kantaa usean nuoruuden kolhujen lävitse, se myös nostaisi lajin tasoa, kun taattaisiin useammalle mahdollisuus harrastamiseen sekä tavoitteellisesti että ilman.

Hevosurheilukeskuksenkin osalta on ehdotettu sen rakentamista yksityisin varoin siten, että kunta/kunnat tekisivät pitkän vuokrasopimuksen yksityisen rakennuttajan kanssa. Tämä vaihtoehto on ehdottomasti tutkittava, jos ei yhteistä poliittista tahtoa rakentamisen loppuun saattamiseen nyt löydy.

Raha ja vaikutusvalta

Katsoin juuri tulleen Ajankohtaisen Kakkosen ja jäin jälleen kerran miettimään ihmisten logiikaa. Jos henkilölle lahjoitetaan rahaa, jotta hän pääsisi tiettyyn asemaan, onko tosiaan oletusarvona se, että kyseinen lahjanantaja ei odota minkäälaista vastavuoroisuutta antamaansa suoritusta vastaan.

Lähtökohtaisesti tietysti lahja itsessään on yksipuolinen oikeustoimi.Kaikki oikeustieteen perusteita opiskelleet tietävät, että silloin puhutaan vastikkeettomasta suorituksesta. Toiselta osapuolelta ei edellytetä mitään erityistä. Ainoastaan voidaan puhua lahjan vastaanottamista tai vaihtoehtoisesti siitä kieltäytymistä.

Mutta onko se näin yksinkertaista, kun puhutaan päättäjistä? Rikoslain tunnusmerkistön mukaiset lahjusrikkomuksissa puhutaan lahjan tai muun edun vastaanottamisesta, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan vastaanottajan toimintaan. Tämä tietenkin edellyttää, että vastaanottaja on ylipäätään siinä asemassa, että rikosoikeudellinen vastuu tältä osin toteutuu.

En ota kantaa siihen miten asiat tulisi tuomioistuimessa ratkaista. Sieltä löytyy laintulkinnan asiantuntemus. Se mikä minua mietityttää on se, että ovatko ihmiset aidosti immuuneja sille kuka ja mikä taho heille varoja lahjoittaa? Näin ainakin osa tuntuu väittävän.

Missä määrin on uskottavaa sanoa, ettei sillä ole mitään vaikutusta tekemisiin, kuka toimintaa on rahoittanut? Nähdäkseni jo pelkästään varojen vastaanottaminen luo tietyn oletusarvon. Päättäviin asemiinhan valitaan nimenomaan tiettyjä intressitahoja edustavia henkilöitä. Tässä asiassa ei itsessään ole mitään pahaa. Mutta se, että rahalla ostetaan valtaa, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa tapahtuu, ei ole toivottava kehityksen suunta.

Ajatusrakennelma siitä, että voi vastaanottaa varoja ja silti olla edustamatta rahoittajaa, on sinänsä mahdollinen, mutta kyllä siinä maalaisjärjellä ajatellen tietty epäloogisuus on. Onko sitten näin, että ihmiset ovat tavanomaisten oletettavien käyttäytymismallien "yläpuolella", kunnes toisin todistetaan? Lopulliset rajanvedot tehdään sitten oikeudessa.

Oikeudenkäynnin mieli ja Norjan tapahtumat

Hän oli ”pieni ihminen”, sanoi yksi saarelta selvinnyt. ”Hullu, mutta ei mielisairas”, kirjoitti joku. Ihmiset tarvitsevat määritelmiä koettaessaan pukea sanoiksi, jotain mille ei sanoja ole. Itse en koeta edes sanoilla selittää kyseistä henkilöä. Hänen tekonsa ovat nyt oikeuden punnittavana ja mielentilan arvioivat psykiatrian ammattilaiset. Se, että hänestä saadaan aikaiseksi kaksi vastakkaista mielentilalausuntoa, kertonee jotain ihmismielen määrittelyn vaikeudesta. Syytetyn maailmankuva on vääristynyt, mutta onko hän syyntakeinen vai syyntakeeton, sen ratkaisee oikeus.

Mediashow puhuvat jotkut. Kommentteja siitä, että jopa oikeudenkäynti kuuluisi syytetyn suunnitelmiin, on lausuttu. Sen tiedostaminen, että saaren tapahtumat puidaan oikeudessa, ei vaadi minkäänlaista suunnitelmallisuutta. Asia on oikeusvaltiossa täysin selvä ilman mitään etukäteisvalmisteluja. Tämän ihmisen suunnitelma ei ulotu oikeudenkäyntiin, jos sillä tarkoitetaan sitä, että hän jotenkin sitä "kontrolloisi".

Onko kyse sitten mediashowsta, sen saa jokainen itse päättää. Mutta mikä olisi vaihtoehto? Oikeudenkäynti suljettujen ovien takana? Kenen etua se palvelisi?

Väitän, että asian puiminen avoimin ovin oikeudessa, on hyväksi sekä kaikille asianosaisille että muille. Mitä tapahtuisi, jos tuomio tulisi suljetun käsittelyn jälkeen? Väitän, että se aikaansaisi varmasti erilaisia teorioita siitä, mitä todellisuudessa tuomioistuimen ovien sisäpuolella tapahtui.

Se, kun syyttäjä nyt luki ääneen jokaisen menehtyneen koko nimen, syntymävuoden ja kuolintavan, tuo nämä henkilöt vielä lähemmäksi meitä kaikkia. He näyttäytyvät aitoina ihmisinä oikeusjärjestelmässä, ei pelkkinä numeroina ja lukuina. Samalla myös nähdään miten järjestelmä toimii.

Meillä kaikilla on omat demonimme. Mutta se, että joidenkin demonit aikaansaavat syyttömien ihmisten kuoleman, on käsittämätöntä. Ja jos mahdollista vielä vähemmän ymmärrettävää se on, kun kohteena ovat lapset ja nuoret.

Puolustusasianajaja sanoi, että tämä juttu on vienyt hänen sielunsa. Lause on karmaisevuudessaan kuvaava. Silti hän tekee työnsä. Ja hänen tuleekin se tehdä. Oli teko mikä tahansa syytetyn ei tarvitse istua yksin omalla puolellaan oikeussalia. Kyse ei koskaan ole siitä, että syyllisestä koetettaisiin tehdä syytöntä, vaan se, että myös hänen näkemyksensä tapahtumista tulee saattaa oikeuden tietoon – olivat ne sitten kuinka absurdeja tahansa.

Oikeudenmukainen oikeudenkäynti on välttämätön. Sekä siksi, että huolimatta tällaisesta järjettömästä teosta, oikeusjärjestelmä toimii, sekä siksi, että oikeudenkäynti voidaan nähdä eräänlaisena rituaalina, aivan kuin hautajaiset yllättävän kuoleman jälkeen. Ne saavat aikaiseksi jonkinlaisen turvan, varmuuden siitä, että on järjestelmä, joka ei petä ja joka tekee oman osansa suuressa kokonaisuudessa. Mielivallan keskellä on olemassa jotain varmaa, jota tällainenkaan hirmuteko ei estä toimimasta.

Zumbaratsastusta

Ratsastukselle vannoutuneet ihmiset ovat varmasti kuullet pilatesratsastuksesta. Koska en ole sitä itse kokeillut, en voi kun teoriassa ajatella miten se toimii. Voisin kuvitella, että ilmeisen hienosti nämä kaksi lajia tulevat toisiaan. Tämä perustuu siihen tosiseikaan, että olen kokeillut pilatesta ja harjoitellut ratsastusta aika monta vuotta.

Zumbaratsastusta ei vielä tietääkseni kukaan ole kehittänyt. Tuli vaan mieleen zumbatunnilla kuinka vaikeaa voi olla oman kehon hallinta ja sen saaminen sinne suuntaan mihin ohjaaja neuvoo ja jopa näyttää. Taitaa olla valuvika, kun säännönmukaisesti astun oikealle kun muut menee vasemalle, eteen kun muut peruuttaa ja oikea jalka johtaa, kun sen pitäisi seurata vasenta jalkaa. Täytyy myöntää, että itselleen pitää osata nauraa, kun todellakin näyttää eksyksissä olevalta notkealta norsulta porsiliinikaupassa kaikkien muiden elegantisti pyöritellen notkeita varsiaan.

Mutta huomasin, että en ollut aivan yksin asiani kanssa. Toinen tunnilla ollut ja myös pitkän linjan ratsastaja noudatti hetkittäin kanssani hieman samanlaisia täysin omaperäisiä kuvioita. Tästä tulikin mieleeni, että ehkä tämä onkin lajikohtainen juttu.

Sitä kun on tottunut kuulemaan selkeitä ohjeita: oikea kierros, päätyvoltti, laukannosto A-kirjaimen kohdalla, siirtyminen käyntiin S:ssä ja uusi nosto kolmen käyntiaskeleen jälkeen. Katse eteen, kyynärpäät kiinni kyljissä ja kädet hiljaa. Sitten yhtäkkiä pitäisi keinutella lantiota, elehtiä kauniisti käsillä ja ottaa tupla-askelia edestakaisin rytmin mukaan. Eihän se nyt vain onnistu. Kauniit kädetkin näyttävät lähinnä epäkuntoisen helikopterin lavoilta. Siitä on eleganssi kaukana.

Sitä kun on ymmärtänyt, että mitä vähemmän näkyvää liikettä, sen hienompi suoritus ja yhtäkkiä se onkin toisinpäin. Eihän se nyt vaan onnistu.

Paitsi, että kylläpäs luonnistuu. Olin katsomassa ratastusuransa alkupuolella taivaltavien junioireiden tuntia. Siinä oli aitoa zumbameininkiä.

Yllätysmomentteja riitti sekä ratastajien toimien osalta että hevosten päähänpistoja katsellessa. Kukaan ei loppujen lopuksi tiennyt mihin kukin oli menossa ja hevosten mielestä voltti tarkoitti lähinnä pään taivuttamista uralla sisäänpäin. Opettaja oli kärsivällinen - aivan kuin zumbaope. Kumpikin kehui oppilaitaan vaikka välillä kaikki meni myötäpäivän sijasta vastapäivään.

Ja ennen kaikkea jokaisella oli iso hymy kasvoilla, ihan kuin meillekin zumbatunnilla sanottiin. Tosin se oli kyllä välillä vähän väkinäistä, toisin kuin tulevilla mestariratsastajilla, jotka jälleen kerran saivat viettää loistavan tunnin ihanan lajin parissa. Siinä, jos jossain, on oikeaa asennetta.

Yhteiskunta vastaan yksilö?

Tv:stä tuli vähän aikaan sitten dokumentti köyhyydestä ja sen periytymisestä. En aio puuttua tämän yksittäisen perheen asioihin. Siihen minulla ei ole oikeutta. Tällä viikolla kuulin radioista kuinka juontaja Whitney Houstonin esittämän kappaleen jälkeen totesi, laulajattaren kohtalon johtuvan ympäröivästä yhteiskunnasta. Houstonin kohtalostakaan en yksityiskohtia tiedä, vaan ainoastaa sen, mitä julkisuus meille valikoivasti kertoo. Eilen uutisoitiin perussuomalaisen kansanedustajan avustajan blogista, jossa esitettiin, että ulkomaalaiset ja suomenruotsalaiset määrättäisiin käyttämään hihamerkkiä, jotta heidän tunnistaminen olisi helpompaa. Tämän blogikirjoituksen luin ja tulostin itselleni. Mutta miten nämä kaikki asiat liittyvät yhteen?

Joidenkin mielestä ei varmaan mitenkään, mutta nähdäkseni jotain yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy. Kahdessa ensin mainitussa yhteiskunta on selvästi ja näkyvästi mukana. Köyhä perhe ja menestynyt laulajatar, onko heistä toinen tai ehkä molemmat aidosti yhteiskunnan "uhreja". Sanotaan, että yksilön valinnoista puhuvat ainoastaan ne, joilla niitä on. Ne joilla niitä väittämän mukaan ei ole, ovat olosuhteiden uhreja eivätkä itse näe mitään valinnan mahdollisuuksia. Jos valinannan mahdollisuutta ei näe, tarkoittaako se sitä, että niitä ei ole?

Ei tietenkään. Ei ainakaan tässä maassa.

On vaikea nähdä, että materian osalta mitattuna huono-osaisisiin oloihin syntyneillä, ei olisi mahdollisuutta muuhun kuin periytyvään huono-osaisuuteen. Ei se näin yksiselitteistä voi olla. Tietysti, jos hallitseva ajatus on, ettei muita vaihtoehtoja ole, on vaikea väittää, että kyse on yksilön valinnasta. Mutta onko näköalattomuus yhteiskunnan syy?

Minua on aina kavahduttanut ja kavahduttaa edelleen kaiken vastuun sysääminen jollekin muulle kuin itselleen. Ei niinkään, että uskoisin vain ja ainoastaan ajatukseen "jokainen on oman onnensa seppä", vaan se, että miten helposti ihmiset luovuttavat oman elämänsä "kasvottoman" yhteiskunnan käsiin. Ajelehtiminen yhteiskunnan "armoilla" ilman itse asettamaa suuntaa ja luottamalla siihen, että muut tietävät mikä sinulle on parasta, se on pelottava ajatus. Sanonta "hyvä renki - huono isäntä", on ehkä yksi varteenotettava lähtökohta.

Yhteiskunnan tulee olla rakennettu siten, että myös heikompiosaisilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Tätä perustaa ei saa rapauttaa. Mutta onko yhteiskunnan vastuulla se, miten ihminen elämäänsä toteuttaa? Loppujen lopuksi ei. Yksilön vapautta on kunnioitettava. Asia, jota voidaan tehdä, on näyttää vaihtoehdot ja tehdä selväksi, että ne ovat todellisia. Kunkin ihmisen omat kyvyt asettavat tietenkin omat rajansa, mutta mikään ei estä valitsemasta olemassaolevista vaihtoehdoista itselleen parhaiten sopivaa.

Houstonin kohtalo on valitettava. Mutta en kovinkaan selvästi näe yksiselitteisesti yhteiskunnan syyllisyyttä asiaan. Jos ihminen menestyy ulkoisesti, ei se tarkoita sisäistä menestystä. Nämä kaksi asiaa on täysin eri asia. Itsensä ja onnensa löytäminen ei loppujen lopuksi ole viime kädessä ulkoisista olosuhteista riippuvia. On selvää, että tietyissä olosuhteissa, asia voi edetä nopeammin, mutta tae mistään se ei ole. Jos laulajatar ei löytänyt tasapainoa itsensä kanssa, ei nähdäkseni ole oikein etsiä syyllistä vain kasvottomasta yhteiskunnasta.

Sitten tämä perussuomalaisten show. Yhteiskunta ottaa vastaan maahanmuuttajia ja pakolaisia (jotka muuten ovat kaksi täysin eri asiaa). Tästä johtuen jotkus katsovat oikeudekseen asettaa heidät toisen luokan ihmisiksi. Kasvottoman yhteiskunnan toimet oikeuttavat yksilötason rasisimiin. Muuta perustelua ei tarvita. Suomenruotsalaisten niputtamisesta blogikirjoituksessa tällä samaan ajatuskuviolla, en löydä edes tätä pientä kausaaliteettia.

Miten tämä ihmisten luokittelu oikein toimii? Millä perusteella joku on esimerkiksi enemmän Suomen kansalainen kuin joku toinen? Ja millä perusteella ne muut maat ja niiden kansalaiset ovat vähempiarvoisia kuin Suomen kansalaiset? Mikä suomalaisista tekee niin ylivertaisia? Olisiko se tässä omituisessa ajatusmaailmassa kuitenkin juuri se yhteiskunta? Beats me, mutta minä en ehkä olekaan aito suomalainen, ainakin jos sukupuuta tarpeeksi taaksepäin katsotaan. Ja epäilenpä, ettei kovin moni muukaan.

Valitut vaikeudet

Joskus olen kuullut sanottavan, että ihmiselle annettaan erilaisia vaihtoehtoja toimia eri tilanteissa. Kaikki eivät kuitenkaan aina huomaa tätä, vaan jatkavat aikaisemmin valitsemallaan mallilla ja toteavat kenties, etteivät voineet asioiden kululle mitään. Nähdäkseni tässä, siis siinä, että vaihtoehtoja tosiaan on, piilee totuuden siemen kuitenkin sillä varauksella, että on toki asioita joille ei aidosti voi mitään. Loppujen lopuksi niitä on kuitenkin kovin vähän ja niiden kohdalla ratkaisee se, miten niihin suhtautuu.

Odottaessani neiti yksveetä löysin kirjakaupasta Eckhard Tollen kirjan Läsnaolon voima. En ollut kuullutkaan kyseisestä henkilöstä aikaisemmin, joten löysikö kirja minut vain minä kirjan, on sinänsä oma pieni hauska ajatusleikki. 1200-luvulla elänyt Mestari Eckhart oli toki tuttu ja hänestä olen laatinut jopa jonkilaisen opinnäytetyön menneessä elämässäni.

Tollen mukaan vaikeuksien kohdalla auttaa kun ajattelee, että on itse näin valinnut. Ajatus on jollainlailla pöyristyttävä, kun sitä peilaa ihmisiin, jotka kamppailevat todellisten vaikeuksien kanssa. Tämä oli ensireaktioni. Ajattelin, että miten minäkin muka olen valinnut kahden lapsen menettämisen. Jos minulle annettaisiin mahdollisuus, olisin todellakin varmasti kulkenut toista reittiä. Mutta nämä ovat olleet ne asiat, joissa en ole valinnan mahdollisuutta nähnyt.

Mutta näkemys jäi kytemään mielessäni. Ehkä kyse ei olekaan siitä, että konkreettisesti valitsee vaikeudet, vaan siitä, että kun näin ajattelee, löytää toisenlaisen suhtautumistavan asioihin. Jollainlailla pystyy astumaan niiden ulkopuolelle ja näkemään oman itsensä toisessa valossa. On annettava tunteilleen tilaa, mutta samalla kuitenkin ymmärrettävä, etteivät ne lopulta määrittele minua itseäni.

Tämän asian miettiminen auttoi entistä paremmin tiedostamaan sen, että vaikeudet kuuluvat elämään. Niitä tulee ja niitä itsessään ei voi poistaa, mutta niihin takertuminen siinä mielessä, että ne määräävät lopullisesti elämän suunnan eikä siihen itse voi vaikuttaa, on väärä. Lohduttomammassakin hetkessä on valinnan mahdollisuus. Omaan tuskaansa voi jäädä makaamaan tai siitä voi koettaa nousta ylös eikä antaa sen ottaa yliotetta omasta itsestään.

Sen verran kuitenkin selvennykseksi, että kaikki vaikeat asiat vaativat oman aikansa. Suru on surtava. Se kuuluu ihmiselämään ja sitä jokaisen tulee kunnioittaa. Tiensä on kunkin löydettävä itse ja mietittävä miten asioihin suhtautuu, koska vastuu omasta elämästä pohjautuu kuitenkin omiin päätöksiin.

Mainittakoon kuriositeettina, että kyseinen Tollen kirja on kadonnut. Joten ajatusleikkiä siitä mikä kirjan tarkoitus ja merkitys elämässäni oli, voidaan tietenkin jatkaa ;)