Ilma on kaunis. Aurinko paistaa. Liput ovat salossa. Juhlitaan äitiä.
Sydämessäni on aukko. Itse asiassa siellä on kaksi polttomerkittyä reikää. Ne viiltävät. Ne polttavat. Ne saavat tähänkin päivään mustapitsisen reunan. Minun äitienpäiväni suuntautuu hautausmaalle. Otan mukaani kaksi kynttilää. Toisen sytytän pojalleni Akselille ja toisen tyttärelleni Elinalle. Te myös teitte minusta äidin. Te syvensitte käsitystäni elämästä. Te avasitte sellaisia ovia, joita en tiennyt olevan olemassa. Te näytitte minulle syntymän ihmeen, elämän haurauden, kuoleman ehdottomuuden ja sen, että lyhyeenkin elämään voi mahtua kaikki.
Kynttilöitä sytyttäessä mietin miten paljon erilaista sisältöä sanaan äiti mahtuu. Ajattelen niitä äitejä, jotka ovat menettäneet ainokaisensa ennen kuin yksikään auringon säde on valaissut lapsen hiuksia. Kuinka äitiys heidän kohdallaan on kuin ohutta jäänpintaan, joka rikkoontuu pienestäkin säröstä, mutta jäätyy aina uudelleen erilaiseksi kuvioksi. Mietin niitä, jotka eivät koskaan saa lasta, vaikka lääketiede pystyy jo pieniä ihmeitä tekemään. Elämänihme vaan vielä on liian suuri arvoitus ratkaistavaksi. Ajattelen niitä äitejä, joille vanhemmuus tuntuu olevan rasite. Niitä, jotka eivät äitiyttään ole valinneet. Kaikki nämä ja monet muut ihmiset käsite äityis määrittelee - positiivisesti tai negatiivisesti.
En minä haluaisi kynttilöitä äitienpäivänä sytytellä. En ainakaan omille lapsilleni. En minä tätä ole valinnut. Se on valinnut minut. En tiedä miksi. En ymmärrä kaiken tarkoitusta. En tiedä miten olen joutunut tilanteeseen, jossa erilaisten hautakukkien valinta, on konkreettisinta mitä lapsilleni pystyn antamaan. Kysymyksiä on paljon. Vastauksia ei ole.
Äitiys, muodossa missä hyvänsä, on olotila. Se on tunne siitä, että joku muu määrittelee sinut. Lapsesi on tehnyt sinusta äidin. Se minkälaisen sisällön omalle äitiydelleen antaa, on jokaisen oma asia. Ei ole olemassa ketään ulkopuolista, joka sanoo miten tulisi toimia, mikä olisi ainoa oikea ratkaisu. Se mitä toivon on kunnioittaminen. Sen hyväksyminen, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää äitiyttä ja sitä, ettei kyse ole suorituksesta, vaan olemisesta. Aivan yksinkertaisesti elämisestä ihmisenä. Ei kai se nyt aivan ylivoimaista ole?
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
perjantai 10. toukokuuta 2013
Kun katson häntä
Kun katson häntä mietin, miten pienestä kaikki on kiinni. Muistan hänen katkonaisen hengityksen, sen miten pieni käsi putosi rinnaltani, sen miten hänen huulensa muuttuivat siniseksi. Muistan kuinka odotin ja odotin iäisyydeltä tuntuvan ajan ensiapupoliklikan traumahuoneen ulkopuolella, jotain vastausta. Muistan kuinka katsoin huoneesta ulostulevia hoitohenkilökuntaa koettaen lukea heidän elekieltään. Onko kaikki toivo mennyttä vai mistä on kysymys?
Kun katson häntä mietin, miten pieni hän oli Lastenklinikan pienimmässä sängyssä. Mietin kuinka hän tehohoidossa sinnikkäästi käänsi päänsä aina vasemmalle niin, että kokenut hoitaja hymyillen sanoi, että tällä tytöllä on rautainen tahto. Muistan kuinka sydämen leikannut kirugi leikkauksen jälkeisessä puhelussa sanoi, että neiti on taistelija. Kuinka hänen rintakehänsä saatiin sulkea heti leikkauksen jälkeen. Yleensä siinä menee useita päiviä.
Kun katson häntä mietin, kuinka sairaalassa silitin häntä kaikkien letkujen keskellä. Kuinka koetin etsiä kohdan hänessä, jota voisin koskettaa. Paikan johon ei olisi kirurgin veitsellä leikattu, johon ei olisi pistetty, jossa ei olisi katedria. Muistan kuinka kannoin häntä edestakaisin pitkin osaston käytävää. Kuinka hän tuijotti lamppuja ja kuinka katselimme käytävän seinällä olevia tauluja. Tuntikausia vaelsimme edestakaisin pitkin muutaman kymmenen metriä pitkää suoraa.
Kun katson häntä mietin, kuinka hän yhtenä iltana ei ollut osaston sängyssä. Muistan kuinka hätäännyin ja pelkäsin, että hän olisi takaisin tehohoidosta. Löysin hänet hoitajien huoneesta omahoitajansa sylistä kirjoittamassa raporttia. Viihtyi kuulemma siinä paremmin kuin omassa sängyssä.
Kun katson häntä, mietin hetkeä jolloin minulle kerrottiin hänen kromosomipoikkeavuudestaan. Muistan kuinka minulle sanottiin, ettei minun tarvitse asiasta huolestua. Muistan kuinka minulle kerrottiin, ettei vastaavaa ole tavattu kenelläkään muulla. Muistan miettineeni, että miten kukaan kuvittelee, ettei vanhempi huolestu juuri tuollaisesta tiedosta. Muistan ajatelleeni kuitenkin, etten juuri nyt jaksa käsitellä tätä asiaa. Sen aika on myöhemmin. Sitten kun neiden sydän on paremmassa kunnossa - jos koskaan.
Kun katson häntä nyt, mietin välillä onko hän todellinen. Onko hän kaiken tämän jälkeen oikeasti kansamme tässä hetkessä vai onko kaikki vain unta? Kun hän kiipeää mahdollisimman korkealle kirjahyllyyn, levittää vehnäjauhot pitkin keittiötä, tuo hiekkalaatikon kakut olohuoneen lattialle tai kaataa kylpyveden kodinhoitohuoneen matolle, epäilys häviää. Ainakin hän vilkkaudellan ja ideoillaan saa hyvin konkreettisia asioita aikaiseksi, joten emmeköhän me samassa todellisuudessa elä. Ja useimmiten minua kaikesta huolimatta hymyilyttää.
Kun katson häntä nyt, näen pienen, pippurisen, vahvatahtoisen ja erittäin iloisen tytön. Näen neidin joka elää täysillä, jonka tunteet ovat vahvoja ja aitoja. Näen neitokaisen, joka on kaikkialla ja ehtii jokapaikkaan. Näen lapseni, jolle sallitaan ehkä hieman muita lapsia enemmän. Näen pienen prinsessan, joka edelleen tykkää siitä, että häntä silitetään eikä vieläkään anna milliäkään periksi.
Kun katson häntä nyt, toivon, että elämä kantaa häntä eteenpäin. Toivon, että hän on saanut niin paljon vahvuutta, että maailma ei häntä murra. Toivon, että häntä on rakastettu niin paljon, ettei muiden ihmisten pahuus ja ilkeys häntä masenna. Sillä hän on todellinen. Hän on ainutlaatuinen. Aivan kuten kaikki lapset - kromosomipoikkeavuudella tai ilman.
Kun katson häntä mietin, miten pieni hän oli Lastenklinikan pienimmässä sängyssä. Mietin kuinka hän tehohoidossa sinnikkäästi käänsi päänsä aina vasemmalle niin, että kokenut hoitaja hymyillen sanoi, että tällä tytöllä on rautainen tahto. Muistan kuinka sydämen leikannut kirugi leikkauksen jälkeisessä puhelussa sanoi, että neiti on taistelija. Kuinka hänen rintakehänsä saatiin sulkea heti leikkauksen jälkeen. Yleensä siinä menee useita päiviä.
Kun katson häntä mietin, kuinka sairaalassa silitin häntä kaikkien letkujen keskellä. Kuinka koetin etsiä kohdan hänessä, jota voisin koskettaa. Paikan johon ei olisi kirurgin veitsellä leikattu, johon ei olisi pistetty, jossa ei olisi katedria. Muistan kuinka kannoin häntä edestakaisin pitkin osaston käytävää. Kuinka hän tuijotti lamppuja ja kuinka katselimme käytävän seinällä olevia tauluja. Tuntikausia vaelsimme edestakaisin pitkin muutaman kymmenen metriä pitkää suoraa.
Kun katson häntä mietin, kuinka hän yhtenä iltana ei ollut osaston sängyssä. Muistan kuinka hätäännyin ja pelkäsin, että hän olisi takaisin tehohoidosta. Löysin hänet hoitajien huoneesta omahoitajansa sylistä kirjoittamassa raporttia. Viihtyi kuulemma siinä paremmin kuin omassa sängyssä.
Kun katson häntä, mietin hetkeä jolloin minulle kerrottiin hänen kromosomipoikkeavuudestaan. Muistan kuinka minulle sanottiin, ettei minun tarvitse asiasta huolestua. Muistan kuinka minulle kerrottiin, ettei vastaavaa ole tavattu kenelläkään muulla. Muistan miettineeni, että miten kukaan kuvittelee, ettei vanhempi huolestu juuri tuollaisesta tiedosta. Muistan ajatelleeni kuitenkin, etten juuri nyt jaksa käsitellä tätä asiaa. Sen aika on myöhemmin. Sitten kun neiden sydän on paremmassa kunnossa - jos koskaan.
Kun katson häntä nyt, mietin välillä onko hän todellinen. Onko hän kaiken tämän jälkeen oikeasti kansamme tässä hetkessä vai onko kaikki vain unta? Kun hän kiipeää mahdollisimman korkealle kirjahyllyyn, levittää vehnäjauhot pitkin keittiötä, tuo hiekkalaatikon kakut olohuoneen lattialle tai kaataa kylpyveden kodinhoitohuoneen matolle, epäilys häviää. Ainakin hän vilkkaudellan ja ideoillaan saa hyvin konkreettisia asioita aikaiseksi, joten emmeköhän me samassa todellisuudessa elä. Ja useimmiten minua kaikesta huolimatta hymyilyttää.
Kun katson häntä nyt, näen pienen, pippurisen, vahvatahtoisen ja erittäin iloisen tytön. Näen neidin joka elää täysillä, jonka tunteet ovat vahvoja ja aitoja. Näen neitokaisen, joka on kaikkialla ja ehtii jokapaikkaan. Näen lapseni, jolle sallitaan ehkä hieman muita lapsia enemmän. Näen pienen prinsessan, joka edelleen tykkää siitä, että häntä silitetään eikä vieläkään anna milliäkään periksi.
Kun katson häntä nyt, toivon, että elämä kantaa häntä eteenpäin. Toivon, että hän on saanut niin paljon vahvuutta, että maailma ei häntä murra. Toivon, että häntä on rakastettu niin paljon, ettei muiden ihmisten pahuus ja ilkeys häntä masenna. Sillä hän on todellinen. Hän on ainutlaatuinen. Aivan kuten kaikki lapset - kromosomipoikkeavuudella tai ilman.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)