Akseli olisi nyt yhdeksän vuotta. Aika ei ole pysähtynyt. Elämä ei ole seisahtanut. Tapahtumat ovat virranneet eteenpäin ja muistot säilyneet.
Yhä muistan sen heinäkuun kuin eilisen. Muistan kuinka auringon valo leikki sairaalan sädekaihtimien välissä. Muistan kuinka ympärilleni laskeutui lasikupu. Elin, mutta olin kuin toisessa todellisuudessa. Katsoin ihmisiä ja näin tyhjyyden. Kuuntelin sanoja ymmärtämättä niiden merkitystä. Tunsin itseni ulkopuoliseksi.Aivan kuin minut olisi lähetetty toiselle planeetalla. Kaikki jatkoivat menoaan ja minä olin täysin pysähtynyt.
Muistan kuinka letkut irroitetiin. Muistan kuinka hiljaista,joka puolella oli. Muistan kuinka rauhassa hän lepäsi sylissäni. Muistan kuinka kello pysähtyi 6.48 sinä torstai aamuna. Muistan kuinka ihmiset ympärilläni itkivät. Muistan kuinka pidin hänen kädestään kiinni. Muistan kuinka ajattelin hänellä kaiken nyt olevan hyvin.
Muistan kuinka ajattelin, ettei tällaisesta selviä. Muistan kuinka suru ja murhe asettuivat taloksi. Muistan kuinka ahdistus koetti vallata tilaa. Muistan kuinka antauduin tunteilleni. Muistan kaiken.
Istun haudalla hiljaa. Katson pihastamme otettua hautakiveä. Siihen on kasvanut sammalta. Nimikylttiin on kaiverrettu myös pikkusiskon Elinan nimi. Kovin vähän minä näille lapsilleni pystyin antamaan. En oikeastaan yhtään mitään. Mutta he antoivat minulle kaiken. Paljon enemmän kuin koskaan olisin osannut arvata. He tekivät minusta sen mitä olen tänään. Lyhyillä elämillään he muokkasivat oman elämäni käsikirjoituksen uudestaan.
En minä sitä olisi halunnut. Olisin toivonut jotain aivan muuta. Ei tämä ole minun valintani. Tapahtunutta ei voi muuttaa. Ei enää. Sen olen hyväksynyt. Kuoleman kanssa ei käydä kauppaa. Mikä olisi ollut oikea hinta lasteni elämästä? Ei sitä voi määritellä.
Yhdeksän vuotta sitten kaikki muuttui. Sen kanssa elän nyt ja aina. Se on osa elämääni. Sen olen hyväksynyt, koska muutakaan en voi. Hyvää syntymäpäivää rakas Akseli.
maanantai 22. heinäkuuta 2013
tiistai 2. heinäkuuta 2013
Miten minä sen sanoisin
Miten sanoisin sen, että edelleen kesän vihreys tuo mieleen elämän haurauden. Miten kertoisin sen, että kastepisarat koivunlehdellä muistuttavat siitä kuinka kaikki särkyi. Miten heinäkuun heleys näytti sen kuinka pienessä hetkessä kaikki voi muuttua. Kuinka kertoisin sen, että edelleen muistan. Kuinka edelleen mietin mitä kaikkea voisi olla. Miten elämä voisi edelleen olla vailla kuoleman varjoa. Vailla sitä totuutta, että koska tahansa kaikki voi oikeasti loppua.
Saanko edelleen muistaa? Saanko edelleen vaipua haikeuteen? Saanko edelleen hetkittäin surra? Minulla on eläviä lapsia. Minulla on onnensäteitä. Minulla on mistä iloita.
Ei suruni näy päälle päin. Minulle sanoi yksi ensikertaa kohtaamani henkilö, että hän on minulle kateellinen. Minä näytin hänestä hyvältä ja hänestä minulla oli kadehdittava työ. Ajattelin, että siinähän se, minun ulospäin näkyvä elämäni onkin. Ei muuta kuin arvion tekemistä sen perusteella.
Hän sattui kuitenkin kysymään sen ratkaisevan kysymyksen: "Montako lasta sinulla on?". Kadehtiminen loppui siihen. Hän itse sanoi, että taas yksi muistutus siitä, ettei pidä kadehtia kenekään iloja tietämättä heidän surujaan. Harvinaisen viisas kommentti. Sen sijaan, että hän olisi jatkokommentoinut minun elämääni, hän käänsi katseensa itseensä. Tämä on usein vaikeaa. On helpompi miettiä muiden elämää, kun katsella aidosti omaa vaellustaan.
Toisaalta, en minä välitä. Ei se minua haittaa. Minulle on tullut teflonpinta ihmisten kommenteille. Minä kun en pysty kenenkään elämää arvioimaan. En asettamaan sitä millekään asteikolle. En vertamaan kenekään surua toiseen. En laittamaan kokemuksia vierekkäin ja sanomaan, että tuo on pahempi kuin tuo toinen. Ei ole olemassa objektiivista mittaria. Ei ole kehitetty laitetta, joka sanoo kuinka paljon enemmän joku toinen on kokenut toiseen verrattuna. Mitä merkitystä tällä yleensä on?
Jokainen elää omaa elämäänsä. Heijastaa kokemuksiaan oman peilinsä kautta. Miten siinä auttaa muiden elämän vähättely? Tekeekö se omasta surusta suurempaa. Kenties jotenkin oikeutetumpaa?
Ei elämä ole oikeudenmukainen. Ei se jaa suruja ja iloja tasamitoin, mutta ei ihminen pysty sanomaan kenen kokemus on suurempi tai vahvempi kuin jonkun toisen. Me kaikki teemme oman elämämämme niillä aineksilla, jotka meille on annettu ja me kaikki annamme itse kokemuksillemme merkityksen.
Minun Akselini kuoli heinäkuussa. Hän on aina läsnä tässä keskikesän vihreydessä. Elina taas sävytti helmikuun kylmyyden uudelleen. Käsi kädessä koko vuoteni on mustan pitsireunuksen ympäröimä. Lisäksi minulla on neiti kaksvee, jonka elämä oli hiuskarvan varassa ja jonka tulevaisuus on lääketieteellisesti täysin ennustamaton. Ei kaikki tämä silti estä minun iloitsemasta, nauramasta ja nauttimasta hetkestä. Ei todellakaan. Pikemmin nämä kokemukset antavat kaikkeen uuden syvyyden ja uuden näkemyksen.
Haluaako joku elämääni kadehtia? En minä sitä estä. Ehkä kannattaisi kuitenkin kääntää katse itseensä ja etsiä sieltä oma totuus ja oma tapa elää. Muiden elämää seuraamalla, voi uhohtua elää se oma ainutkertainen vaelluksensa. Toivon voimia ja kesänsäteen lämpöä kaikille - aidosti.
Saanko edelleen muistaa? Saanko edelleen vaipua haikeuteen? Saanko edelleen hetkittäin surra? Minulla on eläviä lapsia. Minulla on onnensäteitä. Minulla on mistä iloita.
Ei suruni näy päälle päin. Minulle sanoi yksi ensikertaa kohtaamani henkilö, että hän on minulle kateellinen. Minä näytin hänestä hyvältä ja hänestä minulla oli kadehdittava työ. Ajattelin, että siinähän se, minun ulospäin näkyvä elämäni onkin. Ei muuta kuin arvion tekemistä sen perusteella.
Hän sattui kuitenkin kysymään sen ratkaisevan kysymyksen: "Montako lasta sinulla on?". Kadehtiminen loppui siihen. Hän itse sanoi, että taas yksi muistutus siitä, ettei pidä kadehtia kenekään iloja tietämättä heidän surujaan. Harvinaisen viisas kommentti. Sen sijaan, että hän olisi jatkokommentoinut minun elämääni, hän käänsi katseensa itseensä. Tämä on usein vaikeaa. On helpompi miettiä muiden elämää, kun katsella aidosti omaa vaellustaan.
Toisaalta, en minä välitä. Ei se minua haittaa. Minulle on tullut teflonpinta ihmisten kommenteille. Minä kun en pysty kenenkään elämää arvioimaan. En asettamaan sitä millekään asteikolle. En vertamaan kenekään surua toiseen. En laittamaan kokemuksia vierekkäin ja sanomaan, että tuo on pahempi kuin tuo toinen. Ei ole olemassa objektiivista mittaria. Ei ole kehitetty laitetta, joka sanoo kuinka paljon enemmän joku toinen on kokenut toiseen verrattuna. Mitä merkitystä tällä yleensä on?
Jokainen elää omaa elämäänsä. Heijastaa kokemuksiaan oman peilinsä kautta. Miten siinä auttaa muiden elämän vähättely? Tekeekö se omasta surusta suurempaa. Kenties jotenkin oikeutetumpaa?
Ei elämä ole oikeudenmukainen. Ei se jaa suruja ja iloja tasamitoin, mutta ei ihminen pysty sanomaan kenen kokemus on suurempi tai vahvempi kuin jonkun toisen. Me kaikki teemme oman elämämämme niillä aineksilla, jotka meille on annettu ja me kaikki annamme itse kokemuksillemme merkityksen.
Minun Akselini kuoli heinäkuussa. Hän on aina läsnä tässä keskikesän vihreydessä. Elina taas sävytti helmikuun kylmyyden uudelleen. Käsi kädessä koko vuoteni on mustan pitsireunuksen ympäröimä. Lisäksi minulla on neiti kaksvee, jonka elämä oli hiuskarvan varassa ja jonka tulevaisuus on lääketieteellisesti täysin ennustamaton. Ei kaikki tämä silti estä minun iloitsemasta, nauramasta ja nauttimasta hetkestä. Ei todellakaan. Pikemmin nämä kokemukset antavat kaikkeen uuden syvyyden ja uuden näkemyksen.
Haluaako joku elämääni kadehtia? En minä sitä estä. Ehkä kannattaisi kuitenkin kääntää katse itseensä ja etsiä sieltä oma totuus ja oma tapa elää. Muiden elämää seuraamalla, voi uhohtua elää se oma ainutkertainen vaelluksensa. Toivon voimia ja kesänsäteen lämpöä kaikille - aidosti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)