lauantai 26. tammikuuta 2013

Ihan helppoa hommaa!

Olosuhteista johtuen sain eilen olla yksin ratsastustunnilla. Ei siis paikalla ketään, jonka taakse piiloutua, kokeilla vähän omia juttuja, kun opettaja katsoo muualle tai muuten vaan hengähtää, kun yksinkertaisesti kunto ei kestä. Ei, mitään tätä ei ollut tarjolla, vaan täysaikaista valvovan silmän alla olemista, jossa jokaiseen sormenpään asentoon ja varpaankynnen suuntaan puututtiin.

Ratsastushan on helppo laji, ainakin jos esimerkiksi minun isältä kysytään. Istutaan vaan selkään ja ns. åkataan, vapaasti suomennettuna istutaan kyydissä ja annetaan mennä. Jaa, tuohon vaiheseen en vielä ole päässyt, mutta se johtunee vain ja ainoastaan minun rajallisesta kyvystäni soveltaa teoriaa käytäntöön. Ja vaikka olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ei siitä ole mitään hyötyä tunnilla opettajan ohjeita kuunnellessa. Pikemminkin luulen, että siitä on haittaa. Jostain syystä ei millään ehdi analysoida ja sulattaa kaikkia annettuja ohjeita sen sadasosasekunnin aikana kun tilanne on ns. päällä.

Pidätä sisäohjalla - laske neljään - puolipidätteitä ulko-ohjalla - irrota sisäpohje - anna kertaluontoinen pohjeapu, sillä sisäpohkeella, mutta älä paina koko ajan - ylläpidä laukka ulkopohkeella - älä päästä lapaa ympyrän sisäpuolelle - käytä sisäjalkaa - älä päästä ympyrää liian suureksi - käytä ulkojalkaa - korjaa istunta suoraksi - oikea olkapää eteen - vasemalla pohkeella ylläpidä tahti - liikuta kättä säilyttäen kyynärvarren kulma - älä laske käsiä alas - älä levitä käsiä - älä anna ohjien pidentyä - tarpeeksi selkeät avut - katso että laukka rullaa - liikkeen pitää lähteä selästä, siis sen hevosen - sun osalta ristiselän pitää myödätä...

Ihan helppoa hommaa. Siinä vaiheessa, kun aivot ymmärtävät mitä käsillä pitää tehdä, on jalat jo tekemässä jotain ihan muuta ja kun korjaa jalat, niin istunta ei todellakaan ole enää keskellä. Sitten kun kaikki on suurinpiirtein tasapainossa, niin vaihdetaan askellajia, jolloin ne olemattomat vatsalihakset, jotka eivät todellakaan ole huippunsaviritettyjä, jotta voisivat heti ottaa vastaan ne ravin parhaimmat askeleet, huutavat hoosianaa. Ja ihan oikeasti tässä vaiheessa olen jo niin hengästynyt, että voisin liittyä lauantain talutustunneille. Siitä huolimatta hymyssä huulin koetan muistaa hengittää ja pitää mielessä, että kehitystä voi tapahtua. Oppihan isoisänikin käyttämään tietokonetta eläkepäivinään, miksen minäkin nyt saisi yhteispeliä hevosen kanssa toimimaan - ainakin siksi sadasosasekunniksi.

Hienoa, sain tunnin aikana hevosen kuulemma kulkemaan viidessä eri muodossa, niistä noin kahdestakymmenestä. Hyvä vai huono, en tiedä. Enkä viitsi oikeastaan kysyäkään. Tosiasiahan on, että ihminenhän voi myös liikkua monessa eri muodossa ja kaikki ne eivät ole kovin toivottavia. En analysoi asiaa sen enempää. Tyydyn siihen, että kun en kysy, voin itse päätyä haluamaani vastaukseen. Sen ainakin olen tässä vaiheessa ansainnut. Jalat kun olivat hyytelöä ja vatsalihakset ilmoittivat olemassaolostaan. Ne ovat sittenkin olemassa siellä jossain kaikkien makkaroiden alla. Ei aivan huono havainto. Jo tästä ilosta, voi vähän fyysisesti kärsiä.

Lopputoteamukseen ja -kysymykseen siitä miten meni, vastaus oli jotain niinkin korkealentoista, kuin että "mä oon aivan loppu ja kauhia hiki..." Ens viikolla uudelleen. Ehkä sitten voisi åkata :)


sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Kun kuolen...

Toivon, että se tapahtuu vanhana ja elämää nähneenä. Toivon, että kaikki neljä lastani ovat minua saattamassa. En halua enää haudata yhtään lastani, ennen itseäni. Toivon, että he ovat keskenään ylimpiä ystäviä. Toivon, että he tukevat toisiaan eivätkä riitele maallisesta jälkeenjättämästäni omaisuudesta. Toivon, että he näkevät äitinsä eläneen tyytyväisenä. Toivon, että he kokevat minun olleen oikeudenmukainen ja rakastavainen. Toivon, että he surunsa keskeltä näkevät, että minä olin elämääni tyytyväinen.

Toivon, että he ovat oppineet arvostamaan elämää ja rakastamaan vilpittömästi. Toivon, että he ymmärtävät, että tärkeintä on ihmisten väliset suhteet, ei maallinen mammona. Toivon, että he ovat löytäneet oman tiensä ja ovat onnellisia tekemissään. Toivon, että he arvostavat toisia ihmisiä. Ennen kaikkea toivon heidän arvostavan itseään. Toivon, että vaikka maailma ei aina näytä parhainta puoltaan, he osaavat suhtautua asioihin asioina, ei elämän muuttamattomina totuuksina.Toivon, että he näkevät käynnissä olevan hetken hyvyyden.

Toivon, että he näkevät ihmiset tekojen takana. Vaikka heitä loukataan ja kohdellaan kaltoin, toivon että heille antamani juuret kannattelevat heitä elämän tuulissa. Toivon, että he näkevät, jokaisen ihmisen ainutlaatuisen, ennen kaikkea itsensä. Toivon, että he osaavat lähteä ihmissuhteesta, joka kuluttaa enemmän kuin antaa. Toivon, että he eivät kadota itseään, jonkun toisen ihmisen varjossa.

Toivon, että he osaavat elää hetkessä ja ymmärtävät valintojensa vaikutuksen. Toivon, että he ovat valinneet itselleen oikean tien. Jos se on ollut väärä, toivon, että he ovat sen korjanneet ja oppineet siitä. Toivon, että he eivät tahallisesti loukkaa ketään. Ettei heidän itsentuntonsa olisi kiinni, muiden ihmisten alistamisesta. Toivon, että he tunnistavat tämän piirteen muissa ihmisissä ja osaavat kohota sen yläpuolelle.

Toivon, että he yhdessä toisiaan tukien kantavat arkkuni. Toivon, että heillä ei ole kenenkään kanssa anteeksiantamattomia asioita kesken. Toivon, että he yhdessä sytyttävät kynttilän muistolleni ja kyynelten keskeltä näkevät kaiken sen kauneuden mitä elämä tuo tullessaan.





sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Anteeksiantamisen vaikeus

Vaikka haluaisikin, niin se on välillä vaikeaa, anteeksiantaminen. Järki sanoo, että helpottaisi, jos siihen pystyisi. Silti se tuntuu liian korkealta kynnykseltä ylitettäväksi. Ja sitten kun luulee antaneensa anteeksi ja pääseensä asian kanssa sopuun, joku tapahtuma aikaansaa ketjureaktion, mitätön teko johtaa toiseen ja loppupäätelmä on, että asia ei olekaan valmiiksi käsitelty.

Pienikin vihje, jonkin muun seikan yhteydessä, linkittyy siihen mitä olet kokenut ja tuntuu siltä, että kaikki se työ mitä olet anteeksiantamisen eteentehnyt, valuu hiekkaan. Kaikki on aloitettava alusta. Epäluulo ja viha ovat taas nurkan takana, etkä voi kun taas taistella pois katkeruuden karvaasta houkutuksesta.

On vaikeaa on antaa anteeksi ihmiselle, joka on syvästi loukannut. Mietin, että pitäisi pystyä erottamaan henkilö ja asia. Ajattelemaan ne kahtena eri seikkana. Ei kyseinen ihminen itsessään ole paha, ainoastaan hänen tekonsa. Jalo ajatus, mutta en ole enää niinkään varma sen paikkansapitävyydestä. Lasten kohdalla näin on. Mutta tähän ikään mennessä, olen nähnyt ihmisiä, joiden ihmisyyden perushyvyyttä, on minun rajallisella ymmärryksellä, ollut mahdotonta löytää.

Jos teko kohdistuu perusarvoihin, johonkin mitä on pitänyt koskemattomana ja pyhänä, sen unohtaminen on mahdotonta. Anteeksiantaminen ja unohtaminen ovatkin eri asioita. Ei voi unohtaa, mutta voiko antaa anteeksi?

Joskun mietin, että kuolleelle on helpompi antaa anteeksi. Hän ei enää palaa tähän maailmaan ja muistuta teoillaan ja olemassaoloillaan tapahtumista. Ei ole enää olemassa hänen versioitaan siitä miten asiat menivät. On vain minun totuuteni ja minun tulkintani siitä. Se on helpompi hyväksyä ja muokata mielessään mieleiseksi. Kuolinvuoteella on helpompi saada ja antaa anteeksi, kun elävässä elämässä. Ihmisen kyky kun käsitellä asioita on rajallinen, eikä edes aika aina auta.

Mutta kun sinua loukannut henkilö, on yhä elämässäsi, asia on vaikeampi. Tuo ihminen ei näet tekonsa jälkeen muutu miksikään muuksi. Hän on edelleen sama ihminen, vaikka katuisi tapahtunutta. Ei hän jalostu mielesi mukaiseksi. Ei hän muutu kuin taikaiskusta, joksikin toiseksi kuin mitä hän on. Ja oikeasti, eihän kukaan muu ihminen voi olla mittapuu, johon toisia on verrattava. Kenekään perusihmisyys ei ole parempaa kuin jonkun toisen.

Kyse on siitä, pystytkö itse elämään sinua loukkaaneen ihmisen ja asian kanssa. Et sinäkään paremmaksi muutu, ei teko sinua jalosta, et voi ajatella olevasi toisen yläpuolella, vaikka mieli tekisi. Et sinäkään ole täydellinen, mutta tällä kertaa olet loukattu. Pystyykö sen kääntämään omaksi voimavaraksi? Kenties jonkinlaiseksi suojakilveksi, että osaa seuraavan kerran suojatua ja varautua paremmin?

Sillä selvää on, että elämän vaikeudet jatkuvat. Se, että ne voivat tulla täysin yllättävältä taholta, on myös selvää. Miten tähän kaikkeen pitää suhtautua? Ei kipu jalosta, mutta tuo se erilaista näkökulmaa elämään. Mutta ongelma on se, että loukatuksi tulemisen jälkeen, pitäisi pystyä luottamaan. Ja se on työn ja tuskan takana.