"Sussa on jotain vikaa"

Näillä sanoilla se alkoi. Lohdutus toisen lapsen menettämisen jälkeen. Yksinpuhelu jatkui jotenkin niin, että älä nyt vaan ole niin hullu, että lähdet vielä yrittämään. Pitäisihän sitä jo vähemmästäkin ymmärtää.

Näin ei sanonut vaan yksi henkilö, vaan kuoroon yhtyi useampi persoona sukulaisista lääkäreihin.

Niin kai pitäisi, jos loogisesti ajattelee. Mutta kun elämä on muutakin kuin järkeä. Siinä on niin paljon sellaista, jota tiede ja ihminen ei pysty selittämään. Ovatko nämä asiat toissijaisia? Kenties jotenkin vähempiarvoisia kuin empiirisesti todistetut seikat?

On, joissain asioissa. Selvää on, että järjellä on sanasa sanottavana eikä sitä saa jättää huomioimatta. Mutta ei saa tunteitakaan. Jos teet omaa elämääsi koskevan järkevän päätöksen, mutta sydämessäsi olet aidosti eri mieltä, jää sisääsi siemen, joka voi jossain vaiheessa kasvaa katkeruudeksi.

Sen jälkeen kun minut oli todettu vialliseksi, todettiin, että hulluhan minä olin, kun uskalsin vielä Elinan kuoleman jälkeen tulla raskaaksi. Näin siksi, ettei Akselin ja Elinan kohtaloihin löytynyt lääketieteellistä selitystä. Kyse oli uhkapelistä, mutta sitähän elämä loppujen lopuksi on. Ratkaisevaa onkin miten siihen suhtautuu. Miten helppoa onkaan määritellä asiat ulkopuolisena? Tietää kaikki vastaukset joutumatta elämään itse kyseisiä asioita. Pelata peliä kentän laidalta.

Elämää eletään itselle. Ei muille, ei heidän odotusten mukaisesti, ei heidän ehdoillaan. Tekojen seuraukset kannetaan lopulta yksin. Ei kukaan muu voi tietää mikä on oikea ratkaisu, miten asioissa pitäisi toimia.

En minäkään väitä, että tekemäni valinnat olisivat oikeita. En näe asioita näin mustavalkoisina. Kyse on kuitenkin päätöksistä, jotka tekohetkellä ovat käytettävissä olevan tiedon valossa, tuntuneet oikeilta. Enempää ei voi vaatia. Eikä kenelläkään pitäisi olla tästä huomauttamista. Mutta on helpompaa kääntää katse muihin, kun tutkia omaa elämäänsä ja omia valintojaan.

Loppujen lopuksi tapahtumat ovat tapahtumia, oikeiksi ja vääriksi, hyviksi ja pahoiksi, ne muuttuvat vasta sen jälkeen kun joku ne sellaisiksi määrittelee. Kuka voi toisen puolen sanoa miten hänen tulee elämänsä tapahtumiin suhtautua? Jokainen elämä kun on omanlaisensa. Sellaisena se myös tulisi kohdata.

Ja hän liitää yli esteiden...

Tiedättehän te koulu- ja esteratsastuksen eron? Ensimmäisessä istutaan tärkeän näköisenä kuin seipään nielleenä hevosen selässä ja koetetaan saada nelijalkainen reagoimaan epämääräisiin painoapuihin, jalkojen liikutteluun ja käsien nytkyttelyyn. Sanotte mitä sanotte, siitä, että kädet pitävät olla paikoillaan, niin eihän se todellisuudessa toteudu.

Seisoopas minkä tahansa kentän laidalla, niin näkee mitä ihmeellisimpiä käsiliikkeitä sivuttaisesta veivaamisesta epämääräiseen ylös-alas nykimiseen, joka usein johtaa myös siihen, että ratsastajan leuka kääntyy alaspäin ja katse johonkin hevosen etukavioiden kohdalle. Jos hevonen ei olisi fiksu, saisi aidan korjaajat olla jatkuvassa varotilassa päin ratsastuksista johtuen. Hyvä olisi tilanteiden varalle myös pehmustaa maneesin seinät.

Pehmuistelle olisi myös varmasti käyttöä ratsastajan osalta epäonnistuneen tunnin jälkeen. Ratsastus on nimittäin laji, jossa yhden tunnin aikana voi nollautua taitotasoltaan niin täysin, että kaikki kymmenien vuosien opit valuvat viemäristä alas ja tunnet itsesti täydelliseksi epäonnistujaksi. Pari pehmustettua seinää ei siinä vaiheessa, olisi huono ratkaisu.

Niin ja se esteratsastus. Siinä painetaan kaasua niin paljon kuin sielu sietää, istutaan epämääräisessä "kevyessä" istunnassa, joka on kaikkea muuta kuin kevyt. Lähinnä kyse on siitä, että istuisit tarpeillasi nokkospusikossa - paino jaloilla mutta takamus mahdollismman korkealla ja varo ettet pasko kintuillesi. Koeta nyt siinä sitten ohjailla ja myödätä ohjista sekä tähdätä suoraan kohti seuraavaa estettä.

Kouluratsastajat, nuo jalon taidon taitajat, eivät paljon esteistä välitä. Se on vulgaaria hommaa. Vähän niinkuin hiphop-bileet valssikurssilla. Esteratsastajat taas myöntävät, että pakko kai se on muutama kerta volttejakin hioa, jotta tietää miten kääntyä tehokkaasti ja voittaa radalla se muutaman sadasosasekunti, joka palkinotpallille tarvitaan.

Toki näkökulma on myös se, että sileällä työskentely on turvallisempaa kuin aitojen yli liitely. On epätodennäköisempää, että se vaarallinen puskapupu saa ratsussasi aikaan tornadoefektin, kun väännät avotaivutusta turpa lavassa, kun jos juuri silloin rytmität laukkaa yksikuudestoista tahtiin ilman puolipidätteitä. Eli suomeksi pitää olla hiukan viehtymystä vaaraan ja vauhdikkaisiin tilanteisiin, jos meinaa esteitä pomppia.

Siltä se ainakin tätiratsastajasta tuntuu. Ja tästä huolimatta uskaltauduin aivan oikealle esteradalle eilen. Tosin minut ehkä lievästi sanoen pakotettiin. Eikä rakkaan siskoni lapsenomainen innostus asiaan tehnyt sitä yhtään helpommaksi.

Esteet olivat valtavia - ainakin 40 senttiä irti maasta. Niitä oli monta peräkkäin - ainakin kahdenkymmen metrin välein. Olin jännityksestä kalpea. Kysyin, että eikö riitä, että olen radan kiertänyt hevosen selässä ja todennut, että loistavalta näyttää. Ei kuulemma riittänyt.

Ei muutakuin hommiin. Ensimmäiset hypyt olivat, no sanotaanko, että hyppyjä ne ainakin olivat. En tosin uskaltanut tehdä muuta kuin pitää harjasta kiinni. Vähitellen sain kädet irrotettua liinajouhista ja sain ahaa-elämyksen. Ratsasta vaan niin kuin aina, hevonen hoitaa hyppäämisen. Ja avot! Hommahan sujui.

Tunsin itseni maailman rohkeimmaksi radalla kiitäjäksi - kiitos loistavan hevosen. Riemua lisäsi hieman myös se, että rakkaalla siskollani, oli enemmän ongelmia. Myönnettäköön se johtui hevosvalinnasta. Hänen ponillaan, en olisi päässyt edes ensimmäisen puomin yli. Siskoni kyllä selvitti koko radan vinkurillaan.

Saatan tehdä saman uudestaan. Ehkä jopa 50 sentin esteillä. Tosin sitä ennen käyn ostamassa turvaliivin. Ei nyt kuitenkaan liioitella tämän vauhdin hurman kanssa.

Koskaan ei ole liian aikaista

Ajattelin aina tulla kiittämään sinua. Käymään läpi tapahtuneen ja kertomaan sinulle kuinka tärkeää minulle oli, että seisoit vierelläni ja hoidit asiantuntemuksellasi työsi samalla kuunnellen minua lähimmäisenäsi.

Et koskaan piiloutunut valkoisen takkisi taakse. Sinun ei tarvinnut. Osasit asiasi eikä inhimillisen puolen näyttäminen vienyt arvovaltaasi vaan pikemmin kohotti sinun asemaan, jota ei pelkästään oppikirjoista lukemalla opita.

Olin sinulle potilas. Yksi monien joukossa. Uskallan kuitenkin väitää, että elämäni tapahtumaketju ja lukuisat kohtaamisemme saivat myös sinut avaamaan itsestäsi ovia, joiden läpi ei lyhyissä tarkastuksissa kävellä. Roolijako oli kuitenkin aina selvä. Rajat olivat kirkkaat ja niiden olemassaolo loi tutkimuksissa turvallisuuden tunteen.

Olen tavannut monia ammattisi edustajia. Elämäni varrella olen puristanut lukuisten valkotakkien kättä. He kuten muutkin ihmiset ovat minulle vain ja ainoastaan ihmisiä, vaikka nähdäkseni ihmisistä ei tule puhua käsitteillä "vain ja ainoastaan". Ihmisyydessä on kaikki. Sen pitäisi riittää. Jostain syystä näin ei kuitenkaan ole.

Osa piiloutuu takkinsa suojaan. Asettuu torniin, jossa kuvittelee olevansa muiden yläpuolella. Ehkä ajatus tästä luo jonkinlaisen suojan. Illuusion koskemattomuudesta. Ehkä jopa kuolemattomuudesta. Enää tällaiset kohtamiset eivät satuta. Aikaisemmin kyllä, jolloin tunsin itseni tilastomerkinnäksi tällaisia ihmisiä tavatessani.

Kanssasi ei koskaan ollut niin. En koskaan tuntenut itseäni vähempiarvoiseksi - tapaukseksi oppikirjojen sivuilta.

Säikähdin kun soitit minulle ja ilmoitit ettet voi tehdä viimeistä sovittua tutkimusta. Olit sairastunut. Vakavasti. Sinun ei olisi tarvinnut ottaa itse yhteyttä, olisit voinut laittaa apulaisesi asialle. Valitsit toisin. En ollut sinulle vain potilaskortti, tapaus, josta keskustellaan viikkopalavereissa. Olin ihminen, jolla oli merkitystä.

Olin sanaton. Täysin keskittynyt itseeni. Ajattelin ottavani yhteyttä kun kaikki on ohi. Kun tilanne on rauhoittunut.

Pitäisihän minun se tietää. Sellaista hetkeä ei koskaan tule. Elämässä on aina jotain. Aina löytyy joku syy olla ottamatta yhteyttä, käydä kiittämässä ja kertomassa kuinka tärkeä toinen ihminen on.

En ehtinyt. Kuolema tuli kohdallasi nopeasti. Kiitos ja hyvästi. Olit tärkeä.

Epäoikeudenmukaista elämää?

Seitsemän vuotta sitten tuttavani sanoi minulle, juoksevansa maratonin kahden vuoden kuluttua ja että heidän esikoisensa saisi kultaisen noutajan täyttäessään kymmenen. Lisäksi hän ilmoitti, että heidän lapsilukunsa oli täynnä, kun olivat saaneet sekä tytön että pojan. Tämän jälkeen hän katsoi minua ja kysyi minkälainen oli minun viiden vuoden suunnitelmani?

Hämäännyin täysin. Ei minulla ollut mitään viiden vuoden aikajaksoajatelmaa. Muistin kyllä lukeneeni niistä joskus historian tunnilla. Silloin ne mielestäni yhdistettiin silloiseen Neuvostoliittoon. Ei minulla ollut edes vuoden eteenpäin suunnitelmaa.

Tunsin itseni hieman epäonnistuneeksi yksilöksi, kun mieleeni ei ollut tullut laatia tavoitteelista suunnitelmaa elämälleni. Mietin olinko ajalehtinut paikasta toiseen vailla päämäärää antaen tapahtumien viedä.

Keskustelu tuli mieleeni, kun minulle sanottiin, että elämä on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti ja minulle on annettu liikaa murhetta kannettavaksi.

En osaa tuohon vastata - mikä on epäoikeudenmukaista ja mikä on liikaa. On eri asia katsoa tapahtumia ulkopuolelta kuin elää ne itse läpi.

Olen tavannut tavattoman vahvoja ihmisiä. Tavallisia äitejä ja isejä, jotka ovat venyneet aivan uskomattomiin suorituksiin hädän hetkellä. He eivät ole akuutissa hetkessä valittaneet omaa taakkaansa, eivät ole murhehtineet omalle kohdalle osuuneesta epäoikeudenmukaisuudesta. He ovat pitäneet kuolemansairaita lapsiaan kädestä, katsoneet kuinka he taistelevat, kuinka he uskovat, kuinka heidän silmistään näkee elämän suurimman viisauden, kuinka osa heistä ylittää rajan.

Miten siinä hetkessä voi ajatella itseään ja omia tunteitaan? Miten voi ajatella kokevansa itse jotain epäoikeudenmukaista? Sitä kun on niin paljon vähemmän kuin oma lapsensa.

Tapahtumat eivät tule kaikki kerralla. Ne tulevat asteittaan. Ymmärtäminen ei tule rysäyksessä. Tajunta suojaa ja antaa vain sen minkä sillä kerralla kestää. Tai sitten ei.

Sanonta "Mikä ei tapa, se vahvistaa", on kuin pyhäinhäväistys lausuttuna ihmiselle, joka kamppaillee murheidensa kanssa. Kokemukseni perusteella asia lienee niin, että se mikä ei tapa, se muuttaa elämää. Mihin suuntaan, sitä ei kukaan etukäteen voi tietää.

Elämäni on ollut se mikä se on. Olen joutunut ja saanut kokea paljon. En koe itseäni paremmaksi tai huonommaksi ihmiseksi kuin kukaan muu. Epäoikeudenmukaisuudesta en tiedä. Minulla ei ole viisautta arvioida sitä.

Olen onnellinen, useimmiten. Olen löytänyt rauhan, useimmiten. Olen oppinut elämään elämäni tapahtumien kanssa, useimmiten. En tee viisivuotissuunnitelmia, en koskaan. Elän tämän hetken ja toivon, että kalenteriini merkityt tapahtumat toteutuvat kuten sydämessäni haluan. Tiedän, että kaikki voi muuttua minusta riippumatta suuntaan, jonka hyvyydestä tai pahuudesta, ei siinä hetkessä voi lausua vielä mitään. Tietämisen lisäksi koetan ymmärtää. Nähdäkseni nämä ovat kaksi eri asiaa.

Tuttavani ei muuten juossut maratonia, polvi ei kestänyt. Tytär ei saanut koiraansa, allergia iski. Lapsiluku, se on edelleen kaksi. Elämä yllättää - halusi tai ei.

Viidestoista päivä saapui painajaisineen...

Kesä 2010 oli kuuma ja hiostava. Niin minulle on kerrottu. Itse en muista kuin lääkärikäyntien rytmittämät viikot ja kohdussa tuntuvien liikkeiden tunnustelut. Mitään lomamatkoja ei tehty. Kotia kauemmas ei lähdetty. Elettin jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Mitä jos tässäkin käy huonosti?

Viikon vanhana pääsimme sairaalasta kotiin. Voiko nyt vihdoin huokaista? Mieheni lähti kolmen muun lapsen kanssa käymään kotiseudullaan. Juuri ehtii ennen koulun alkamista. Yksi lomamatka tällekin kesälle. Kotona vain minä ja sinä - pieni leijonanpentu.

Aurinko lämmitti. Kesä oli parhaimmillaan. Et suostunut nukkumaan omassa sängyssä. Halusit olla aivan vieressä. Annoin sinun olla. Ihmettelin pientä elämänihmettä raidoitettuine hiuksineen. Ei ollut kuin tämä hetki.

Sunnuntaiaamuna kahdentenatoista elinpäivänäsi et jaksanut oikein syödä, Et edes pullosta, johon sinut oli sairaalassa opetettu. Katsoit vain minua sinisillä silmilläsi. Kätesi putosi rinnoiltasi ja hengityksesi muuttui raskaammaksi. Kuullostit pieneltä inisevältä koiranpennulta. Päivä oli elokuun 15.

Nyt ei kaikki ole hyvin. Tunsin kuoleman läheisyyden - taas. Hän on jossain kulman takana. Hiljainen lopullisuus hengitti niskaan pehmeän painokkaati.

Soitin sairalaan. Tuttu hoitaja vastasi. Tule välittömästi. Ilmoitamme päivystykseen, että he osaavat odottaa teitä.

Koko kaupungin kaikki liikennevalot olivat punaisia. Kuuntelin hengitystäsi takapenkin turvaistuimessa. Inisit edelleen. Ajoin punaisia päin. Sunnuntaiaamupäivä, ehkä ei ole niin paljon liikennettä.

Päivystyksessä oli vastassa kesäapulainen. Miten inhoankaan kuoleman uhkaa kesäisin. Sitä kuinka hengenhädässä viritellään keskustelua siitä kuinka hoitajan äitikin synnytti iltatähden ja kuinka hän on tätä pikkusiskoaan paljon hoitanut. Anteeksi vain, ei kiinnosta. Minun lapseni huulet muuttuvat siniseksi. Etkö sinä näe! Minä en halua kuulla sinun tarinaasi.

Vauvalla on kylmä. Eikö teillä ole peittoja pienen kehon suojaksi. Se kun piti riisua perustoimenpiteitä varten. Missä meidät tunteva hoitaja ja tuttu lääkäri lastenosastolta viipyvät? Ettekö te ymmärrä? Kai te näette, että vauvan tila heikkenee silmissä. Tehkää jotain!

Vihdoin he tulevat. Lääkäri näkee tilanteen vakavuuden heti. Lämpöhuovat noudetaan sekunnissa. Hengitysteihin asetetaan putki. Katson vieressä. En voi tehdä mitään muuta kuin tuijottaa. Tämä ei enää ole minun käsissäni.

Vauva siirrettään traumahuoneen kautta teho-osastolle. Minut ohjataan käytävälle odottamaan. Soitan miehelleni. Hän on autossa matkalla kotiin. Matkaa on vielä lähes kolmesataa kilometriä. En muista mitä sanoin, mutta hänen loppuajomatkansa auringonsäteet muuttuivat mustareunaisiksi.

Istun käytävällä ja odotan. Hyvä ystäväni tulee paikalle. Mieheni on soittanut hänelle. Kukaan ei tiedä mitään. Aika kuluu. Valkotakkeja juoksee edestakaisin. Sanoja ei ole. On vain hiljaisuus ja hitaasti laahustavat sekunnit. Pääni on tyhjä.

Nesteenpuute, sepsis, maksan tai munuaisten vajaatoiminta, erilaisia vaihtoehtoja putoilee huoneesta ulostulevien suusta. Onneksi ei hapenpuutetta. Tulimme ajoissa. Kyse oli minuuteista. Vauvan tilanne on vakava, mutta juuri nyt vakaa. Muuta ei tiedetä. Tutkitaan edelleen.

Mieheni tulee. On ajanut elämänsä mustimmat kilometrin kolmen vanhimmaisen kanssa. Pidä pää kylmänä ja keskity liikenteeseen. Et voi muuta.

Kuuden tunnin jälkeen paikalle tulee toinen lastenlääkäri. Hän osaa tehdä sydämen ultria. Ehkä vika on siellä. Toimenpiteen tulisi kestää reilu neljäkymmentä minuuttia. Teille kyllä kerrotaan tulokset heti.

Kestää useita tunteja. Välillä lääkäri istuu vakavan näköisenä puhelimessa ja jatkaa ultraamista. Kukaan ei sano meille mitään. Katsovat vaan ohimennen. Vihdoin joku kysyy haluatteko kahvia, mehua, teetä? Jotain joka tuntuisi normaalilta. Minä en halua mitään, kehoni on täysin turta. Kaikki aistit keskittyvät vauvaan. Syöminen ja juominen ovat toissijaisia.

Neiti makaa pienellä ensiapupöydällä kiinni useassa laitteessa. Onkohan hänellä nälkä? Onko kukaan antanut maitoa, ajattelen. Mieheni voi huonosti. Ei kestä sairaalaympäristöä. Minä en ajattele muuta kuin vauvaa. Omat tunteeni ovat täysin deletoitu. Niille ei ole nyt sijaa.

Vihdoin lääkäri tulee luoksemme. Kyse on samasta lääkäristä, joka Akselin kuoleman kohdalle, ei saanut kerrotuksi meille tilanteen vakavuutta, vaan pakeni paikalta. Nyt näen hänen silmistään ja tunnistan katseesta, ei hyviä uutisia. Nyt on tosi kyseessä. Tällä kertaa hän saa kerrottua asian. Ehkä vuodet ovat häntäkin koulineet.

"Vauvallanne on vakava sydänvika."

Sikiöaikana verta sydämessä kuljettanut ductus on umpeutunt, niin kuin se pitääkin, mutta normaali verenkierto ei ole alkanut toimimaan. Aorta on ahdas, kaventunut ja kammioissa reikiä. Kirjainyhdistelmä HAA, COA ja VSD, tulisivat tahdittamaan tätä elämää.

Tilanne on nyt hoidettu lääkkeillä, mutta tarvitaan leikkaus. Iso sellainen. Vauva lennätetään Lastenklinikalle Helsinkiin. Ainoa varma asia. Muusta ei ole takeita.

Miten tämä on mahdollista? Raskausaikana lapsi ultrattiin kuuden synnytyslääkärin toimesta eikä kukaan huomannut mitään. Nyt olemme matkalla ambulanssilentokoneella kohti pääkaupunkia viisitoista tuntia siitä kun kätesi putosi rinnoiltasi ja lopetit syömisen. Kaikki muuttui taas pienessä hetkessä.

Voiko lopun läheisyyden tuntea?

Se on tietynlainen pysähtyneisyys. Ilma aivan kuin seisoo. Kukaan ei hengitä. Kaikki vain odottavat. Sen tuntee, aistii joka soluillaan. Se tunkeutuu sieluusi ja et voi kun pidättää hengitystä ja toivoa, että valonsäde vähitellen täyttää tämänkin ympärille muodostuneen tyhjyyden. Kun sen on kerran kokenut, ei sitä koskaan unohda. Jäljet ovat ikuiset ennen viimeistä kohtaamista.

Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei se voi olla minun lapseni. Minä jätin hänet vain hetkeksi sairaalan sänkyyn käydäkseni aamupalalla toisessa kerroksessa. Kaikesta kokemastani huolimatta, uskoin elämään tämän lapsen kohdalla.

Hän oli pieni, niin pieni, että joutui syntymänsä jälkeen lastenosastolle sokeritippaan. Ei mitään vaarallista minulle sanottiin. Tosin minua oli mahdoton tästä vakuuttaa. Uskoni ihmisen ylivertaisuuteen lääketieteessä kun oli kahden lapsen menettämisen jälkeen kadonnut - mikä tahansa toimenpide oli riski, aito sellainen.

Tulin takaisin viidennestä kerroksesta kahdeksanteen ja aistin sen jo ennen osaston ovea. Hän oli täällä. Läsnä ja lähellä. Hän oli vienyt jonkun. Joku vastasyntynyt oli vain käynyt aistimassa lyhyen hetken tätä maailmaa palatakseen toiseen todellisuuteen. Olin siitä aivan varma. Tunne lävisti jokaisen elävän soluni. Kuolema kietoutui niiden ympärille aivan kuin tervehtiäkseen vanhaan tuttavaa.

Osaston lasiovien takana näin papin. Hän odotti. Kohdisti katseensa minuun. Näin lattialla elvytystarvikkeet. Hoitajien liikkeistä tiesin, että tilanne oli ohi. Hän oli jo ottanut omansa. Jättänyt jälkeensä tyhjyyden. Kiire oli väistynyt, oli vain pysähtynyt aika.

Kohtasin papin katseen, tuijotin suoraan hänen lohduttomiin silmiin ja toistin mielessäni, ei se voi olla minun lapseni. Tarkkailin hoitajia, eivät he etsineet minua. He odottivat jotakuta muuta, jolle kertoa kuinka lääketiede ei voinut tapahtuneelle mitään.

Kävelin kaikkien ohitse ja väistelin käytävällä olevia elvytystarvikkeita. Näin vasemalla puolella tehohoitohuoneen. Sen kaikki laitteet oli pysäytetty - mikään mittari ei piirtänyt käyrää eikä valvonut sykettä. Tekniikka oli turhaa. Se oli kohdannu voittajansa.

Tunsin tutun tuoksun, aistin hänen läsnäolonsa. Siellä hän oli valkoisen verhon takana - kuolema. Ei epäilystäkään. Kaksi kertaa ollaan kätelty. Tunsin hänen läheisyyden, joka solullani.

Käännyin oikealle pieneen huoneeseen ja siellä hän tuhisi neiti kaksivuotias vajaan vuorokauden ikäisenä. Tönäisin häntä varovasti. Varmistaakseni, että hän hengitti. Puristin hänen pientä kättään ja lausuin äänettömän toiveen - älä vie minulta tätä lasta.

Kuulin kuinka osaston ovi kävi. Suljin silmäni. Tiesin minkä tuskan edessä vanhemmat olivat. Anna hoitajille oikeat sanat, lohduttava kosketus ja kiireetön mieli. Anna heidän kohdata nämä vanhemmat oikein.

Vain hetki edellisestä ja mieheni tuli huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat valkoiset - kalmankalpeat. Kädessään hänellä oli puutarhastamme poimittu kukka. Verso, jossa oli kuusi nuppua kuvaamaan kaikkia lapsiamme. Niin iloinen hän oli ollut, sen löydettyään.

Tapahtui käsittämätön virhe. Mieheni ohjattiin kuolleen lapsen luokse tehohoitohuoneeseen. Hoitaja oli luullut häntä menehtyneen pienokaisen isäksi. Varovasti hänet oli saateltu valkoisen sermin taakse pienen sängyn eteen, jossa vastasyntynyt makasi kapaloituna valkoiseen liinaan punainen kukka rintansa päällä.

Hitaasti kuva oli kirkastunut hänen mielessänsä. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Miten minä taas olen tässä tilanteessa? Illalla kotiin lähtiessä kaikki oli vielä hyvin, missä vaiheessa tämä on tapahunu? Miksei kolmannen kuolemasta ilmoitettu mitään? Missä minun vaimoni on? Ei, ei tämä ei voi olla totta.

Hän kääntyi katsomaan hoitajaa. He huomasivat erehdyksensä. Väärä isä väärän lapsen luona. Hänen lapsensa oli hengissä. Neiti oli toisessa huonessa. Anteeksi vaan virheemme. Ohjaamme teidät oikeaan huoneeseen. Sanat katosivat tässä vaiheessa.

Mitä tämä kaikki oikein on? Julmaa pilaa, voisi joku sanoa. Joka tapauksessa tasapainoilua syntymän, elämän ja kuoleman välillä. Aikaansa ei kukaan tiedä. Elä nyt.

Vanhenemisesta ja vanhemmista

Se on kuin kaunis helminauha, sukupolvien välinen ketju. Jotenkin sitä ajattelee olevansa aina siinä keskivaiheella, on nuorempia ja on vanhempia. Sitä ei ole ensimmäinen eikä myöskään viimeinen.

Suvun lasten syntymäpäivillä ihmetellään ajan kulumista. Vasta hetki sittenhän hän oli pieni vauva, nyt jo ottanut ensi askeleet, tapailee sanoja ja leikkii muiden mukana.Aina ihmetellään mihin aika katosi. Leikillään lausutaan kuinka vanheneminen vain koskee lapsia, ei meitä muita.

Me katsomme helposti lapsiin päin. Näemme heidän kasvun ja kehityksen, iloitsemme heidän mukanaan ja toivomme heidän välttävän elämän suurimmat karikot. Koetamme tukea heitä ja opastaa tietäen, että jokaisen on löydettävä oma polkunsa, tehtävä omat virheensä. Emme voi kuin toivoa, että he kuuntelisivat edellisten sukupolvien kokemuksia. Heissä on toivo, heille kaikki on vielä mahdollista. Siksi heitä on niin helppo katsoa.

Sitten yhtäkkiä kohotamme katseemme toiseen suuntaan ja näemme vanhempamme. Ne ihmiset, joiden olemme olettaneet pysyvän samoina kuin nuoruudessamme. Missä välissä heidän kasvoihinsa on tullut nuo uurteet? Koska heidän askeleensa on tuolla tavoin madaltunut? Milloin heidän ajatuksensa lento on hidastunut? Miksi meitä ei varoitettu?

Aika kulkee. Kaikki virtaa. Sitä vain useimmiten katsoo perässään tulevia. Niitä joiden ensiaskelia pitää tukea. Ja unohtaa edellä kävijät. Ne, jotka ovat raivanneet tien ja tehneet kaiken mahdolliseksi. Jotenkin sitä tuntee itsensä petetyksi. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei ainakaan juuri nyt. Minulla oli elämälle muita suunnitelmia.

Ei vanhempien pidä vanheta. Ei heistä pidä tulla autettavia. Enhän minä ole saanut omia lapsianikaan vielä seisomaan jaloillaan ja nyt minun pitäisi kääntyä myös toiseen suuntaan. Missä vaiheessa voin katsoa omaan itseeni? Mutta toisaalta onko minun elämäni muiden elämästä irrallinen? Eikö ihmisyys kuitenkin muodostu juuri suhteista toisiin ihmisiin?

Mikä on velvollisuuteni vanhempiani kohtaan? Jos se pitää sisällään käsitteen pakko, tulee siitä taakka, joka kääntyy katkeruudeksi. Tämä siemen on kylvetty jo omassa lapsuudessa. Täyteen mittaansa se kasvaa viimeistään vanhuuden viedessä voiton aikuisuuden itsenäisyydeltä. Silloin ihminen ei koskaan tunne elävänsä omaa elämäänsä.

Jos taas sisältönä on kiitollisuus ja mahdollisuus antaa jotain takaisin, ei kyseessä ole oman elämän uhraaminen, vaan päinvastoin sen eläminen viimeiseen pisaraan. Oman elämän näkeminen katkeamattomana ketjuna, jonka viimeiset helmet ovat hioutuneet timanteiksi, joilla on jotain annettavaa ulkoisesta hauraudesta huolimatta, on vahvuus, joka kannattelee vaikeina hetkinä.

Mutta vaikka velvollisuuden siemen on kylvetty jo lapsuudessa, riippuu sen kasvusuunta ja käsitteen saama sisältö siitä, miten sitä sen elinikänä hoidetaan - asetetaanko se varjoon vain annetaanko sen suunnata itsensä valoa kohti. Ja kun olemme kasvaneet lapsuudestamme ulos nuoruuteen ja kohti aikuisuutta, voimme itse asettaa taimemme minne haluamme ja hoitaa sitä niinkuin parhaaksi näemme. Oman elämän onnen avaimet on jokaisella itsellään kädessään.

Leijonanpentu

Kuuntele, kuuntele, kuuntele. Sydämen syke. Elämän ääni. Kuuntele. Kaikki on vielä hyvin.

Kaksi viikkoa sairaalassa. Anturit vatsan päällä vähintään neljä kertaa vuorokaudessa. Tarvittaessa enemmänkin, jos siltä tuntuu.

Kuuntele ktg-laitteen tasaista ääntä. Sydän sykkii. Katsele koneen paperille piirtämää käyrää. Se muistuttaa vuoriston sivukuvaa. Jättää jäljen sydämen lyönneistä, jotain konkreettista mihin tarttua. Sulje silmäsi ja tunnustele liikkeitä. Kyllä, vauva on edelleen hengissä.

Yhden kerran se tapahtuu. Laitteen luvut putoavat 140:stä alas 90:neen ja vielä alaspäin. Kone alkaa hälyttää. Järkyttävän kuuloinen summeri huutaa yhtä soittoa. Koko huoneen täyttää teollisesti tuotettu hätähuuto. Ääni, joka tulee leimaamaan elämäsi alkusoittoja vielä useita kertoja. Onneksi en sitä vielä tuolloin tiennyt.

Jotain on pielessä. Painan hätääntyneenä soittokelloa.

Hoitaja juoksee paikalle. Hän painelee vatsaa, tönii ja pökkii. Koettaa saada liikettä aikaiseksi. Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien jälkeen anturi alkaa piirtämään jälleen käyrää ja huoneen täyttää tuttu "du-dum du-dum" -sointi. Pieni sydän sykkii taas kuten pitääkin.

Ehdin jo käydä mielessäni läpi Akselin ja Elinan kohtalon samalla kuin ajatuksissasi pyöri sananlasku "ei kahta ilman kolmatta".

Lääkäri tutkii vielä varmuudeksi ultralla. Kaikki näyttää olevan niinkuin pitääkin. Neiti lepäilee kohdussa ominaiseen tapaansa käsi oikean posken päällä. Tapahtuneelle ei löydy selitystä.

Kuolema pyyhälsi tällä kertaa ohitse. Ei pysähtynyt, hengähti vaan kohdallasi hetkeksi. Myöhemmin selvisi, että se kuitenkin otti jonkun mukaansa tästä sairaalasta. Toisen pienen elämän, aivan vierestä.

Synnytyspäivää edeltävänä päivänä olet vielä väärin päin kohdussa. Sinut pitäisi kääntää. Operaatio suunnitellaan iltapäiväksi. Aamulla sairaalan rannassa lähetän pyynnön kirkkaalle taivaalle, käänny nyt. Käänny, ettei tarvitse väkisin yritää.

Ja sinähän käännyit. Aivan itse omasta tahdosta. Osoitit luonteesi laadun.

Seuraavana päivänä synnyit. Yhden kerran sydänäänet heikkenivät ponnistushetkellä. Katosivat näytöltä. Tällä kertaa siihen löytyi selitys. Napanuorasi oli kietoutunut vasemman nilkkasi ympärille.

Muutoin kaikki meni hienosti. Lääkäri tutki sinut välittömästi. Kaikki näytti olevan kunnossa.

Olit täydellinen pieni elämän ihme. Sinulla oli tumma tukka, jossa oli valmiiksi vaaleita raitoja. Jotain mitä tässä sairaalassa eikä myöhemmin Lastenklinikallakaan oltu aikaisemmin nähty.

Pieni, mutta sitkeä, leijonanpentu, syntyi tasan kaksi vuotta sitten perheemme kuopukseksi. Elämäsi ensimmäiset viikot ja kuukaudet muistuttivat jälleen kerran siitä, että jokainen syntymä ja jokainen elämä on aito ihme - sellaisena se tulisi myös aina kohdata.