Kesä on lupaus valosta, pitkistä päivistä, lämmöstä ja rauhasta. Montaa kesää olen odottanut, moni on muotonsa lupauksistaan muuttannut ja lopulta ikuisesti tummalla pitsireunuksella reunustanut.
Kesä on vuodenajoista petollisin. Se ottaa syleilyynsä ja antaa ripauksen kaikesta hyvästä, mutta sen jokaiseen henkäykseen on jo kirjoitettu sen loppu. Ennen odotin kesän valoa, luottaen sen loisteeseen, nyt tiedän sen tuovan tulleessaan myös pimeyden.
Oliko ennen paremmin? Silloin kuin en tiennyt jokaisen alun sisältävän myös lopun. Silloin kuin vielä uskoin, että elämän loppuminen koskettaa vain joitain muita. Olinko silloin onnellisempi?
En tiedä. Olin ainakin tietämättömämpi. Onnellisuus on niin kovin häilyvä käsite. Nyt kaikki on erilaista. Ajanlasku on alkanut uudestaan. Kesä, jolloin Akseli kuoli, muutti kaiken.
Ja silti. Katson järven tyyntä pintaa, kuten kaikkina aikaisimpina kesinä. Olen aivan hiljaa ja odotan. Suljen silmäni ja keskityn. Tunnen sen, pienen henkäyksen, aivan hennon kosketuksen. Olet siinä ja kun en liikaa pinnistele, pysyt hetken.
Yhä kahdeksan vuoden jälkeen silmäni kostuvat. Olet lähellä, mutta silti niin kaukana. Kyyneleistäni voisi punoa helminauhan, pienen polun järven selälle loistamaan yhdessä täysikuun sillan kanssa. Minulle riittää tuo sanaton silta - sielujen yhteys. Sen on oltava tarpeeksi, muuta en saa. Sen olen oppinut.
Olet opettanut minut olemaan pelkäämättä elämää. Näkemään kaiken turhuuden läpi ja kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Jos lapseni, sekä sinä, että siskosi Elina, ovat astuneet rajan tuolle puolen, miten minä voisin tässä elämässä enää vapista?
En tiedä oliko asiat ennen paremmin. Nyt ne ovat kuten ovat. Mennyttä ei voi muuttaa. Pidän kiinni - pienen hetken - vaikka tiedän, että olet vapaa. Olet opettanut minulle elämän ainutlaatuisuuden. Siitä sinua kiitän. Pidän silmäni vielä hetken suljettuina. Kyllä, juuri nyt, tässä hetkessä, olen onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti