Aloitin taannoin naistenlehdessä olleen stressitestin tekemisen. Lopetin sen kesken. Huomasin, ettei tekijä ollut edes osannut huomioida tai oikeammin kehitellä kysymyksen muotoon edes kaikkia elämässäni viime vuosina tapahtuneita ilmeisestikin stressiä aiheuttaneita tapauksia.
Pisteistä sai mm. perhesuhteissa tapahtuneista muutoksista, lasten syntymisestä, työpaikan vaihdosta, irtisanomisesta, uudelle paikkakunnalle muutosta, läheisen menehtymisestä sekä oman vapaa-ajan puuttumisesta.
Minulle tuli kummallinen tunne. Jonkinlainen empatia testin laatijaa kohtaan. Hän oli koettanut saada aikaiseksi suuntaa antavan mittarin sen suhteen, että testin tehnyt ihminen, ymmärtäisi pysähtyä ajattelemaan elämäänsä. Ja kun minä katsoin eri vaihtoehtoja, huomasin saavani melkeinpä täydet pisteet joka kohdasta ja siten niin sanotusti räjäytin koko potin. Stressitestin mittaustaulukon pisteet eivät riittäneet arvioimaan elämäni tapahtumia. Ja silti en tuntenut elämääni erityisen stressaavaksi.
Tämä tulee aina välillä mieleeni, kun välillä tunnen itseni, jos en aivan stressaantuneeksi, niin ainakin kovin kiireiseksi. Tämän tunteen yleensä kuitenkin aiheuttavat pienet asiat. Toki kun niitä on suht monta, niin ne paisuvat matemaattisesti laskettua summaansa paljon suuremmaksi.
Niin kuin tänään esimerkiksi iltaruokailun yhteydessä. Sapuskaa, kun pitää laittaa aina vähintään kahta lajia - perusruokaa ja sen vegeversio. Nyt illalla samaan aikaan kun tein kasvisruokaa neiti kolmetoista veelle, neiti yksvee karkasi syöttätuolistaan pöydälle ihastelemaan kynttilöitä, jotka onneksi eivät ole sytytettyjä. Neiti ysivee, jonka piti vahtia pikkusiskoaan hetken eli sen aikaa kun neiti kolmetoista vee omien sanojensa mukaan käy pesemässä kätensä, keskittyi niin intesiivisesti Aku Ankkansa lukemiseen ruokapöydässä, että ennen kuin sain neiti yksveen pois pöydältä, oli hän jo ehtinyt läimästä kätensä ysiveen edessä olleeseen ruokalautaseen, joka varsin mukavasti lenteli pitkin keittiötä. Samalla herra viisvee oli kadonnut oman lautasensa kanssa jonnekin. Hetken salapoliisi työn jälkeen selvisi, että hän oli siirtynyt kylpyhuoneen lattialle erottelemaan kastikkeesta sipulit pois. Hän kun oli päättänyt, ettei tänään söisi niitä. Koko tämän ajan neiti kolmetoista vee, jonka siis piti vain käydä pesemässä räpylänsä, harjoittelikin olohuoneessa käsilläseisontaa eikä ollut edes päässyt lähelle vessaa.
Ja sama meno jatkui illalla. Neiti yksvee kadotti neiti ysiveen puhelimen. Oli tunkenut sen pesukoneeseen. Onneksi se löytyi ennen kuin laiton masiinan päälle. Edellisellä pesukerralla olin nimittäin pessyt nuorimmaisen nahkaisen kävelykengän. Kas kun, en ollut ymmärtänyt tarkistaa pesurummun sisältöä ennen start-napin painamista. Yllättävän hyvin jalkine pyörityksen kesti. Ei edes kutistunut. Samalla kun kaivoin puhelinta koneen sisuksista herra viisvee veti luistimia jalkaansa olohuoneen lattialla. Hänellä kun on melkein tuliterät hokkarit, joita ei ole päässyt tarpeeksi testaamaan ja jostain nyt vaan tuli idea kokeilla niitä pitkin lautalattioita. Tämänkin ehdin estää.
Eli ei stressiä, ehdin melkein joka paikkaan ajoissa. Elämä on opettanut, että kovin vähät asiat ovat lopulta hermostumisen arvoisia. Katto Kassisen tuumahdus "det är en världslig sak" on ihan hyvä ohjenuora näissä tilanteissa. Silti kieltämättä nautin siitä, kun sain taas kaiken tämän todellisen elämän vauhdin jälkeen istahtaa sohvalle ja nauttia Jack Sparrowin seurasta. Siitä ensimmäisestä osasta. Siinä on moni asia kohdallaan vaikka stressiä sielläkin pukkaa. Ainakin jos sitä joku ulkopuolinen käy mittaamaan. Ja onneksi on tallentava digiboksi, ihan vaan niitä muutamia kiireisiä hetkiä varten ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti