Uusi vuosi ja uusi elämä?

Näen vuodenkierron ellipsin muotoisena kierteenä. Vuoden alusta laskeudutaan alas kohti kesää ja juhannuksen jälkeen kivutaan ylöspäin kohti joulua. Joka vuosi sama kuvio toistuu. Kuitenkin jokainen vuosi on erilainen. Tapahtumat luovat lovia tasaiseen matemaattiseen muotoon ja jokaisesta vuosirenkaasta muodostuu oma erillinen luomuksensa, joka on aina erilainen kuin yksikään aikaisempi.

Aika itsessään on ihmisen luoma käsite. Tapa koettaa hallita elämää. Antaa jonkinlaiset raamit tälle maalliselle taivalluksellemme. Ilman näitä kehyksiä tapamme hahmottaa ja elää arkeamme hajoisi pieniksi pirstaleiksi aikaansaaden sen, että se vähäinenkin kontrolli mikä meillä on elämässämme katoaisi kokonaan.

Uuden vuoden alkaminen nähdään mahdollisuutena aloittaa oma elämänsä uudelleen. Tehdään lupauksia, joilla seuraavasta vuosirenkaasta tulisi parempi kuin edellisestä. Olen itse aloittanut jo vaikka kuinka monta uutta elämään. Yksikään niistä ei ole ajoittunut tiedemiesten asettamaan vuodenvaiheteeseen, eivätkä ne kaikki ole olleet vapaaehtoisesti valitsemiani. Kaikki ne ovat kuitenkin tehneet minusta sen mitä juuri nyt olen.

Lupaukset ovat helppoja rikkoa. Koko sana "lupaus" on kuin kevyttä sanahelinää, jonka jokainen tietää varisevan murusiksi houkutusten käydessä liian suureksi. Eivät ne silti turhia ole. Kertovan jotain siitä mitä voisi olla, jos oikeasti niin haluaisi.

Unelmat ovat eri asia. Niitä ei tulisi rikkoa, vaan ruokkia. Mitä minä oikeasti elämältäni haluan? Onko silloin kyse unelmasta vai jostain joka on ihan mahdollista saavuttaa? Onko unelma se miksi meidät on tarkoitettu vai eikö meillä mitään tarkoitusta olekaan?

Tapasin tänään kaksi vahvaa ja luovaa naista. Molemmille on kykyä tehdä jotain sellaista mihin minä en koskaan pystyisi. He molemmat ovat päteviä ammateissaan ja viihtyvät niissä, mutta se ei ole se, mistä nämä leidit unelmoivat. Oikeasti he haluaisivat kokeilla siipiään, jossain aivan muussa. Toinen ehkä vahvemmin kuin toinen. Ehkä elämä johtaa oikeaan suuntaan ehkä ei. Jossain vaiheessa on vain itse tehtävä ratkaisu, kukaan muu ei sitä lopulta tee. Askel tyhjyyten on otettava ja katsottava kantavatko siivet.

Minäkin unelmoin. Kuvittelen monelaisia asioita. Erilaisia tapoja elää tätä elämää. Olen tyytyväinen siihen mitä minulle on, mutta en pistäisi vastaan, jos saisin vielä jotain unelmistani toteutettuani. En kuitenkaan enää pelkästään aseta tavoitteita, pyrkiminen niihin kun yleensä aikaansaa sen, ettei muista elää käsillä olevaa hetkeä. Sillä siinä on juuri se mitä tällä hetkellä on - uudet elämänalut ovat tämän minulle opettaneet.

Mieleeni palautuivat erään vanhemman naisen sanat, kun olimme yhdessä avoimen yliopiston teologian kurssilla. Hän totesi, että hän kammoksuu ajatusta ikuisesta elämästä maan päällä, hän haluaa kuolla vanhana "elämästä kylläisenä".

Niin minäkin. Siihen kuuluu vielä pari unelmaa. Toteutuvat ne sitten tai eivät, tuovat ne ainakin valonpilkahduksia talven pimeyteen. Kaunista vuotta 2013 kaikille.

Arvokas joulu

Hiljaisena asettelen jäälyhdyt kiven eteen. Toisen Akselille ja toisen Elinalle. Sytytän kynttilän ja katselen niiden pientä liekkiä, joka valaisee lyhtyjen seinän hennot kuviot. Näky on kaunis ja hauras kuin itse elämä.

Seison ja tuijotan liekkien leikkiä. Tämä on se mitä näille lapsille pystyn joka joulu antamaan - pienen valon suuren lumen keskellä. Tunnen lämpimän kyyneleen vierivän poskeani pitkin. En vieläkään ymmärrä miksi. En tiedä miksi minun piti tämä kokea. Olen läsnä tässä pienessä pysähtyneessä hetkessä elämässäni. Tapahtumassa joka toistuu vuodesta toiseen vuodenaikojen vaihtuessa samanlaisena, mutta kuitenkin erilaisena.

Koko joulu on suuri ristiriita. Se sisältää paljon, mutta joku olennainen puuttuu. Kaikki ovat läsnä, mutta silti jotain tärkeää on poissa. Pitäisi rakentaa lämpö niistä palasista mitä on sisältäen myös sen mikä puuttuu.

Käännän katseeni kohti muita hautoja ja näen miehen joka juoksee palava hautakynttilä kädesään. Hän tiputtaa sen nopeasti kiven eteen ja juoksee takaisin kohti parkkipaikkaa. En tiedä hänen tarinaansa, mutta hänen näkemisensä saa minut surulliseksi. Onko niin, että kynttilän vieminen on vain velvollisuus? Jotain mitä on pakko tehdä? Kenen vuoksi se silloin tapahtuu?

Katson ympärilläni olevaa valomerta. Ajattelen jokaisen kynttilän edustavan muistamista. Mutta minkälaista muistoa? Kiireistä, pakotettua, tukahdutettua, katkeraa vai lämmintä, tärkeää, arvokasta ja korvaamatonta? Ehkä kaikkein suurinta kaipausta rakkainta kohti, joka ei ole enää läsnä.

Surun ollessa läsnä elämässä se värittää pyhät olemuksellaan. Se kanttaa värähtelyllään jokaisen tapahtuman ja jokaisen hetken. Se nostaa esiin muistot, jotain mitä on joskus ollut tai jotain mitä ei koskaan tullut olemaan. Se värjää elämän ikuisesti. Esiin se tulee välillä heikompana ja välillä suurempana. Poissa se ei koskaan ole.

Toivon, että tässä ajassa, juuri tässä hetkessä, muistan kuinka arvokas elämä on. Muistan kertoa eläville lapsilleni kuinka rakkaita he ovat. Kuinka he itsessään ovat elämän tarkoitus ja jo heidän olemassaolonsa on merkityksellistä. Sillä ihan jokainen hetki, voi olla se viimeinen.

Toivon, että elämän minusta jättäessä, heillä on aikaa pysähtyä haudalleni, asettaa sille kynttilä ja muistella hetki yhteistä taipalettamme ja toivon, että suurin osa muistoista on hyviä.

Joulun pieni onni

Jouluun kuuluu pimeys, hiljaisuus ja kynttilät. Siihen liittyy hartaus ja hiljentyminen. Hiljainen äänettömyys ja sisäinen pysähtyminen. Se on jotain mitä kauneimmissa joululauluissa on onnistuttu pukemaan sanoiksi.

Joka puolelta ennen joulua meitä muistutetaan siitä, kuinka huonosti monen perheen asiat jouluna ovat. Kuinka pitkät pyhät päästävät perhehelvetin irti ja miten hyvä on muistaa, ettei kaikilla ole sitä mitä moni itsestäänselvyytenä pitää - onnellista joulua.

Ei olekaan. Kiiltokuvamaailma ei vastaa todellisuutta. On unelmia, mielikuvia siitä, miten kaikki pitäisi olla ja sitten on se maailma missä eletään, se on jotain aivan muuta.

Miten syvältä koskettikaan pienen pojan kohtalo Ylöjärvellä. Miten todelta tuntuikaan lumilinnaleikki. Miten usein itsekin pienenä rakenteli syviä lumiluolia ojien syvyyksiin. Miten pienestä kaikki on kiinni.

Hetkessä pala taivasta voi muuttua eläväksi helvetiksi. Elämän muutumiseen ei tarvita kuin pieni heilahdus ja kaikki tuttu katoaa ja ajanlasku palautuu nollapisteeseen. Ja hetki siitä hetkestä ymmärrämme, että suuren surun edessä olemme kaikki yhtä pieniä.

Kaiken tämän keskellä, näiden murheiden ympäröimänä, saako sanoa, että jouluni oli kaunis? Voinko kertoa, että kaikki sujui hyvin? Että elävät lapseni nauttivat yhteisistä pyhistä ja aattoilta oli onnistunut? Voinko olla tyytyväinen, että sain olla perheeni kanssa yhdessä aatonaaton puusaunassa, laskemassa joulupäivän pulkkamäkeä ja käymässä hautausmaalla laskemassa kynttilän Akselille ja Elinalle? Saanko kertoa siitä, että lapseni nauttivat toistensa seurasta ja puuhastelevat yhdessä lahjojensa parissa? Saako tämän kaiken jakaa?

Kyse ei ole mistään suuresta, vaan monesta pienestä seikasta. Minulta on otettu paljon pois. Olen vaeltanut monen tuskan läpi. Välillä mietin eikö tämä jo riittäisi? Ei riitä, elämä on edelleen ylä- ja alamäkeä.

Mutta väitän, että kyse on paljon myös asenteesta. Siitä miten asioihin suhtautuu. Kun on menettänyt paljon, näkee ehkä helpommin pienten hetkien tärkeyden. Sen, että pimeässä yksikin kynttilä riittää. Kaiken kauheuden keskellä on oikeus hetkittäisiin onnen hetkiin. Vaikka pimeys on välillä kaikenkattava, jossain on aina pieni tähti, joka valaisee polun kuljettavaksi. Jouluni oli kaunis - saahan sen myös jakaa?

Tulkoon joulu, mutta millainen?

Minä pidän joulusta. Siitä hiljaisuudesta, joka ympäröi kaikkea ja pimeydestä, joka tummuudellaan peittää jokaisen kolkan. Nautin kun saan astella levollisessa luonnossa ainoastaan lumen narskuessa kenkien alla ja kuunnella täyttä tyhjyyttä.

Minä kammoksun joulua. Sitä, että perheeni ei ole täydellisesti koolla. Sitä, että kaksi lasta puuttuu pöydästä. Sitä, että joudun miettimään, mitä joulukortteihini kirjoitan. En voi toivottaa "hauskaa" joulua enkä "onnellista" uutta vuotta. Enkä tiedä miten allekirjoitan kortit.

Kun katsoo joulun ulkoisia merkkejä - mainostajien suoltamaa tavaranpaljoutta, uutisten julkaisemia tietoja ostovoiman kasvusta, listaa suosikkileluista - alkaa ahdistaa. Kaikkea tuotako pitäisi olla, tuon mukaanko pitäisi mennä ja muiden määrittelemien kriteerien mukaisesti toimia? Millä lailla se takaa joulun rauhan löytymisen?

Miten pahalta se tuntuu, kun vierestä katsoo mistä hankinnoista aito joulu koostuu, kun omassa sydämessä on iso aukko. On olemassa joku, jolle lahjaa ei voinut koskaa antaa tai joku jolle lahjaa ei voi enää antaa. Miten pieneen sitä olisi tyytynytkään, jos olisi saanut edes vielä pienen hetken.Sen hetken arvo kun olisi enemmän kun millään mittarilla mitata voisi.

Minä muistan ja ajoittain haluaisin muidenkin muistavan. Mutta harva pysähtyy kuuntelemaan, on kiire saavuttaa jouluntunnelma päivän erikoistarjouksella. Ajan myötä sen kanssa on oppinut elämään. En minä ole sen parempi. Ei kuoleman kohtaaminen ole minua mihinkään jalostanut. Se on antanut minulle syvyyttä oman elämäni tarkasteluun, mutta kenenkään muun elämästä en voi sanoa mitään - senkin elämän rajallisuuden kohtaaminen on konkretisoinut.

Lopulta syvimmmät tunteeni kuuluvat vain minulle. Kun pyyhkii pois kaiken ulkoisen, jää pelkkä puhdas sisin. Ja väitän, että se on kaunis. Sen kohtaaminen tosin vaatii rohkeutta, koska sen läsnäolo edellyttää täydellistä "puhdasta tyhjyyttä", tilaa, jossa olet hyväksynyt tapahtuneet osaksi elämääsi.

Siksi pidän joulusta. Sen pimeys suojaa. Voi ikäänkuin olla lasikuvun sisällä ja päästää läpi sen minkä haluaa. Voi luvalla käpertyä itseensä ja kuunnella hiljaisuutta etsien vastausta. Sillä jossainhan sen on oltava - aidon totuuden.

"Minun suruni on sinua suruasi suurempi"

Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin teini-ikäisen lapsen. Minulla on muistoja, jotka kasvattavat tuskaani. Kokemuksia, joiden pohjalta tiedän mitä lapsestani olisi tullut. Minä olen saanut koskea, minä olen saanut tuntea, minä olen ollut lähellä. Minä olen menettänyt jotain konkreettista.

Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin lapseni ennen kuin hän ehti elää tässä maailmassa päivääkään. Minä tunsin kuinka hän kasvoi sisälläni. Kuinka hän potki ja heitti kuperkeikkoja. Minä pidin kättäni vatsani päällä ja kuvittelin miltä hänen silkinpehmeä poskensa tuntuisi. Minä menetin kaiken, jokaisen unelman. En saanut hetkeäkään jaettavaksi tässä maailmassa. Sain ainostaan suuren tyhjyyden ja menetetyt unelmat.

Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin aikuisen lapseni. Minä näin miten hän kasvoi, miten hän voitti vaikeudet, miten hän löysi paikkansa elämässään ja miten hän kauniisti hän kohteli muita ihmisiä. Minä näin kuinka hyvä hän oli. Minä tiedän, että hänen elämänsä olisi ollut onnellinen. Nuori elämä päättyi aivan liian pian. Minä olin ylpeä hänen jokaisesta saavutuksesta, hänen elämäniloista. Minä odotin tulevaisuuteni jatkuvan hänessä.

Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska ainoastaan minä tiedän miltä tuska tuntuu. Ainoastaan minun kokemukseni oikeuttaa aitoon suruun. Ainoastaan minä olen menettänyt jotain arvokasta, muiden menetys on vähempiarvoisempi. He eivät ole eläneet läpi samaa murhetta kuin minä.

Minä olen normaali. Minä olen kaiken mittapuu. Se mitä minä olen kokenut on juuri se oikea suru. Se jota vasten kaikki muu mitataan ja mikään ei pääse sitä lähellekään. Minä voin sanoa, että muut tuntevat vähemmän, koska kukaan eikä mikään voi olla vastaavaa, kuin se tuska jonka koin kun lapseni silmät eivät enää koskaan avautuneet. Vain minä tiedän, ei kukaan muu.

Me kaikki hautasimme lapsen, jotkut jopa enemmän kuin yhden. Me hautasimme tulevaisuutemme, toiveemme, unelmamme. Me hautasimme palan itseämme. Tilalle saimme maailman joka ei koskaan ole sama. Me kaikki koimme jotain peruuttamattoman kamalaa, jotain joka saa meidät näyttäämään muun maailman edessä kummajaisilta. Me kaikki käsittelemme asiaa omista lähtökohdista, omista arvoista ja omista elämänkokemuksestamme. Me olemme samanlaisia ja samalla erilaisia.

Meillä kaikilla on suru. Se ei ole tieteellisesti mitattavissa. Se on jokaisen oma. Me kaikki olemme ihmisiä. Sen perusasioihin kuuluu ihmisarvon antaminen myös toiselle. Sillä tämä toinen on yhtä arvokas ihmisenä kuin minäkin. Enkä minä koskaan voi mennä sanomaan, että hänen kokemuksensa on vähempiarvoisempi kuin minun. Sillä mistä minä sen voin tietään. Olen vain ihminen. Mutta se on lopulta kaikki ja arvokkainta mitä minä ja muut kanssakulkijat koskaan tässä maanpäällisessä vaelluksessa ovat. Kunnioittakaamme toisiamme. Lapsemme ovat sen ansainneet.

Mitä sitten tapahtui?

Ihmisille on iskostunut käsitys suruvuodesta. Kun aika on vuoden verran menetyksen jälkeen kierähtänyt eteenpäin, on koettu yhden kerran rakkaan syntymäpäivä, joulu, äitien- ja isänpäivä sekä muut merkitykselliset päivämäärät. Sitten pitäisi helpottaa ja elämän jatkua eteenpäin aivan kuin ihmisen ajattelumaailma olisi automaattisesti lineaarinen, kuten kauniit matemaattiset suorat.

Tosiasiassa sen täysin värähtelemättömän viivan näkee surun kanssa vain silloin, kun rakkaasi on lakannut hengittämästä ja sairaalan monitori piirtää hetken yhtäjaksoista janaa, kunnes sairaanhoitaja ymmärtää painaa off-näppäintä. Valvontaa ei enää tarvita.

Oikeasti suru on kuin spiraali. Se kiertää ydintään koko ajan. Välillä se on siitä kauempana ja välillä todella lähellä. Se ei noudata da Vincin kultaisen leikkauksen kaltaista harmoniaa, vaan poukkoilee mielen määrin kaaosteorian tavoin ennalta-arvaamattomalla tavalla ytimensä ympärillä.

Hän, joka menetystä ei ole kokenut, ei voi tietää, että jokainen juhlapyhän lähestyminen on vaikeaa. Se, ettei voi viettää hetkiä yhdessä ja antaa lahjaa rakkaimalleen. Se, kun pöydästä puuttuu yksi. Se, kuinka lapset esiintyvät juhlissa, mutta yksi on aina poissa. Kuinka muut ikätoverit varttuvat ja mielessä on hän, jonka pitäisi seistä tuossa rinnalla.

Mihin perustuu se käsitys, että vuodessa kaiken tuon pitäisi olla poissa? Se, että tuossa ajassa pitäisi voida sanoa selviytyneensä surusta. Ei surusta selviydytä. Sen kanssa opitaan elämään. Tämä tarkoittaa sitä, että kuolleet elävät ja varttuvat siinä rinnalla. He eivät katoa. He eivät unohdu. Eikä heidän pitäisi niin tehdäkään.

Sillä minkälainen olisi todellisuus, jossa menehtyneet katoaisivat mielestämme tietyn ajan jälkeen? Miten silloin oppisimme näkemään oman ja muiden elämän arvokkuuden? Miksi kenenkään pitäisi unohtaa? Elämän värit, kun näyttäytyvät kirkkaampana kuoleman kohtaamisen jälkeen.

Miten sitten pitäisi suhtautua ihmisiin, jotka ihmettelevät, ettenkö vieläkään ole unohtanut? Jotka edelleen päästävät suustaan sammakoita, jotka voivat loukata ja kuvastavat ennen kaikkea tietämättömyyttä.

Juuri näin ajattelen. He eivät tiedä. Ajattelen, ettei heidän tarkoituksenaan ole loukata. He todennäköisesti suojelevat itseään totuudelta. Siltä väistämättömältä tosiasialta, että myös heidän ja heidän läheistensä elämä on rajallinen. Kun jonkun asian kieltää, sitä ei tarvitse tietoisesti kohdata. Ja kun kohtaamista ei tapahdu, voi jatkaa elämäänsä ajatellen lineaarisen suoran jatkuvan päättymättömänä. Ei liene minun tehtäväni rikkoa tätä pilvilinnaa.

Joskus kuitenkin toivoisin hieman enemmän kunnioitusta toisen elämän kokemuksille. Meillä kenelläkään kun ei liene hallussaan yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta. Sen joka muuta väittää, tulisi pystyä se todistamaan. Ja näin ei tässä elämässä ole. Sitä odotellessa kaikille kaunista joulunalusaikaa.

Niin kauan kun on elämää...

Mikä on murheen ja surun objektiivinen mittari? Sitä mietin välillä, kun kuuntelen eri ihmisten tarinoita elämästään. Sellaista ei ole. Kukin kokee asian yksilöllisesti. Murhe on aina murhe sen kokevalle, vaikka ulkopuolisista toiselta tuntuisi. Insinööritiede ja -maailma jää tässä arvionnissa kakkoseksi. Mittatikkua kun ei ole olemassa.

Joskus mietin, että auttaako itse kokemani kokemukset paremmin ymmärtämään ihmisiä. Ehkä jotenkin asettumaan heidän asemaansa ja näkemään asiat heidän näkökulmastaan. Kyllä ja ei. Tuo edellinen kun ei kohdallani tarkoita sitä, että hyväksyn ehdoitta heidän käsittelytapansa ja reaktionsa asiaan.

Sitä kun välillä tekisi mieli sanoa, että muuta asioita valittamisen sijaan. Niin kauan kun on elämää, on toisin toimisen mahdollisuus. Ei tarvitse jäädä murheeseen makaamaan ja ihmetellä kun ihmiset kävelevät yli. Niin kauan kun on elämää, pystyy keskustelemaan asioista. Jos puhe ei auta ja toinen osapuoli ei suostu yhteisiin ratkaisuihin, on turha tuuleen huudella, vaan jatkaa eteenpäin. Kenekään elämää ei ole tarkoitettu tuhlattavaksi väliinpitämättömien ja ajattelemattomien ihmisten kanssa kahnaamiseen.

Niin kauan kuin on elämää, voi muuttaa omaa käyttäytymistään. Voi muuttaa omaa näkemystään, voi muuttaa omaa itseään. Niin kauan kun on elämää, voi löytää oman arvonsa. Nähdä oma ainutlaatuisuutensa ja se, ettei oman sisäisen valon löytyminen, ole muiden sanomisista ja arvosteluista kiinni.

Niin kauan kun on elämää, on mahdollista erottaa toisistaan asiat ja ihmiset. Nähdä, että ilkeän asian, pahan sanomisen tai lyttyyn lyömisen takana, on aina ihminen, jolla on itsellään vaikeuksia oman elämänsä kanssa. Joko tiedostettuja tai tiedostamattomia.

Niin kauan kun on elämää, voi ja pitää ymmärtää, ettei vastuuta toisen aikuisen elämästä pidä ottaa. Jos toinen haluaa nähdä asioista vaan huonot puolet, katsoa vain varjoja, suostumatta näkemään aurinkoa, on se hänen valintansa. Niin kauan kun on elämää, kukin tekee omat valintansa ja välttäköön jokainen edellyttämästä, että muut valitsisivat samoin. Jokainen takoo rautansa haluamallaan tavalla.

Nämä mietteet tulee usein mieleeni miettiessäni kohdalleni osuvia lasten kohtaloita. Kuinka sydämestä toivonkin vanhempien näkevän omien ongelmiensa yli ja kääntävän katseensa lapsiinsa. Heillä kun vielä lapset ovat. Monella ei näin ole. Niin kauan kun on elämää, voidaan laivan kokka ohjata toisaalle.

Kun ei ole enää elämää, katoaa koko meri ja sen pienet purret. Pitäisi muistaa elää, niin kauan kun siihen mahdollisuus annetaan. Ja pitäisi muistaa, että niin kauan kun on elämää, on vastuu siitä elämästä, jonka on tähän maailmaan saattanut.